Jokin aika sitten katsoin Veritas forumin järjestämän debatin aiheesta ”Miksi ihmiset yhä uskovat Jumalaan?” Keskustelun osapuolina olivat avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja Turun yliopistosta ja dogmatiikan professori Miikka Ruokanen Helsingin yliopistosta. Dialogi oli luonteeltaan oikein hyvähenkinen ja leppoisa.
Ahkerasti maailmankatsomusten väliseen ajatustenvaihtoon osallistunut Valtaoja on Suomen tunnetuimpia ateisteja, tai pikemminkin ateismiin päin kallellaan olevia agnostikkoja. Heti kärkeen täytyy sanoa, että mielestäni dialogissa suoriutui erityisen hyvin juuri Valtaoja. Sen sijaan että hän olisi vaikuttanut uskontoja ylimielisesti halveksivalta tiedemieheltä, hän antoi itsestään ystävällisen ja maanläheisen kuvan. Tämä positiivinen eetos antoi myös hänen puheisiinsa retorista lisätehoa.
En tässä artikkelissani mene tarkemmin keskustelussa käsiteltyyn aiheeseen, vaan kiinnitän huomioni erääseen tärkeään yksityiskohtaan, joka tuli esille Valtaojan aloituspuheenvuorossa. Yksi tilaisuuden järjestäjien antamista ennakkotiedoista oli, että teististen uskontojen kannattajien määrä on maailmanlaajuisesti kasvussa. Valtaoja huomioi tämän faktan sanomalla (linkin takaa löytyvän videon kohdassa 5:05–14:50), että kristittyjen määrän kasvu tulee pääasiassa Afrikasta ja Aasiasta, mutta länsimaissa sisällöltään hyvin epämääräinen hengellisyys on tiedon kasvamisen myötä yhä enenevässä määrin syrjäyttämässä teistisen jumalakuvan.
Valtaojan ilmeisenä taustaoletuksena siis on, että tieteellisen tiedon lisääntyminen aiheuttaa teistisen uskonnollisuuden syrjäytymisen. Moni jakanee Valtaojan tilanneanalyysin: länsimaissa tiede on jatkuvasti mennyt eteenpäin ja kirkkojen jäsenmäärät ovat erityisesti Euroopassa olleet samaan aikaan koko ajan vähenemään päin. Voiko tämä olla sattumaa?
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Tässä artikkelissa pyrin lyhyesti perustelemaan, että teistisen uskonnollisuuden vähenemisen taustalla ei ole tieteellisen tiedon lisääntyminen vaan Euroopassa jo vuosisatoja käynnissä ollut kulttuurinen muutos.
Järjen voittokulku?
Valtaojan näkemyksen sisällään pitämä suuri kertomus kuuluu tiukasti länsimaiseen mielenmaisemaan: valistuksesta alkaen ihmiset ovat yhä enenevässä määrin hylänneet perinteisen kristinuskon uskonnollisiin selityksiin perustuvan maailmankuvan ja ovat omaksuneet tieteellisen maailmankuvan, joissa asioiden taustalta pyritään löytämään luonnolliset syyt yliluonnollisten toimijoiden kuten Jumalan sijaan. Tieteen hämmästyttävän voittokulun katsotaan usein vahvistavan, että valinta oli oikea.
Tässä narratiivissa niputetaan useimmiten keskenään rationaalisuus, edistys ja uskonnottomuus kun taas tämän kaiken vastakohtana nähdään vastaavasti taikauskoisuus, taantumus ja uskonnollisuus: mieliimme piirtyy kuva uskontoon vähintäänkin etäisesti suhtautuvista, järkeään käyttävistä tiedemiehistä, jotka ovat joutuneet jatkuvasti vanhoillisen kirkkoinstituution ja taantumuksellisten massojen hampaisiin. Tämä suuri kertomus on omaksuttu siinä määrin, että pelkästään se, että monet näistä varhaisista luonnontieteen pioneereista olivat vakaumuksellisia kristittyjä, tuntuu monista ällistyttävältä.
Nykyinen historiantutkimus on kuitenkin jo pitkään ollut etääntymässä tästä perusnarratiivista. Esimerkiksi historioitsija Thomas Munck kirjoittaa valistusaikaa käsittelevässä tutkimuksessaan aikakauden lääketieteen kehityksestä seuraavasti:
Lääketieteen historian tutkijat hyväksyvät nykyään, että suoraviivainen kuva ”modernin” rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuvista lääketieteellisten menetelmien voittokulusta, jotka löivät läpi 1700-luvun loppupuolelta alkaen, on yksinkertaisesti kestämätön. Kuten muillakin tieteenaloilla, käsitykset sujuvasta kehityksestä haihtuvat nopeasti kun käsitämme, kuinka monia eri polkuja kuljettiin ihmeteltävän mielikuvituksellisilla, mutta kestämättömillä umpikujilla ja kuinka monta empiirisesti tehokasta hoitomenetelmää perustui itse asiassa pitkäaikaisiin taudin kausaalisten syiden väärinymmärryksiin. Niin kuin oletettu ero eliitin ja populaarikulttuurin välillä katoaa lähemmässä tarkastelussa, ei ole myöskään mitään ratkaisevaa tapaa erottaa ”tieteellinen” aikakauden yleisestä lääketieteestä. Taikausko, puoskarointi, kansanomaiset parannuskeinot, itsepäisyys ja tietämättömyys eivät olleet koskaan kaukana kliinisestä, ammatillisesta, oletettavasti edistyksellisestä, rationaalisesta ja ”tieteellisestä” lääketieteestä. (Munck 2000, 157–158.)
Valistusaika ei siis tuonutkaan niin selvää ja nopeaa tieteellistä kehitystä ja siirtymistä rationaaliseen maailmankuvaan kuin historiankirjoitus on pitkään olettanut. Myös esimerkiksi teollisen vallankumouksen tekniset edistysaskeleet eivät perustuneet niinkään tieteelliseen tietoon kuin empiirisen kokeiluun. Tieteellinen tietämys tuli teknisten edistysaskeleiden, kuten teräksenvalmistuksen tai sähkövalojen ja lennättimen keksimisen, välttämättömäksi edellytykseksi vasta 1800-luvulla. (ks. esim. Mokyr 1990.)
Historianfilosofian pauloissa
1700-luvulla yleistynyt kirkon- ja uskonnonvastaisuus ei siis selity kovin näppärästi tieteen ylivoimaisella voittokululla tai yleisellä tietämyksen ja rationaalisuuden lisääntymisellä. Näyttääkin siltä, että tämä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen historiankirjoituksessa vaalittu suuri kertomus heijastelee huomattavasti historiankirjoittajien itsensä maailmankuvaa, jonka jäsentämänä he ovat käsittäneet historian kulun.
Ohimennen sanottakoon, että tässä ei ole sinänsä kyse aikansa standardien mukaan huonosta historiantutkimuksesta, vaan ilmiö liittyy läheisesti 1700-luvun lopulta pitkälle 1900-luvulle hallinneeseen historiakäsitykseen. Historioitsijat kuvasivat menneisyyden tapahtumat edellä kuvaillun narratiivin mukaisesti siirtymänä keskiajalla vallinneesta tietämättömyyden pimeydestä tiedon valoon, koska he katsoivat päässeensä perille historiaa ohjaavista lainalaisuuksista (ks. Hyrkkänen 2002, 128–130). Tunnetuimpia esimerkkejä 1800-luvun historianfilosofioista on Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) ajattelu, jonka mukaan historian kulku on nähtävä prosessina, jossa maailmanhenki tulee tietoiseksi itsestään ja Karl Marxin (1818–1883) teoria, jonka mukaan historian liikkeellepaneva voima on luokkataistelu.
On myös syytä huomauttaa, että myös oletus siitä, että suurten massojen etääntyminen perinteisestä uskonnollisuudesta johtuu tietämyksen ja rationaalisuuden jatkuvasta lisääntymisestä on varsin kyseenalainen. Tutkimuksissa on todettu, että analyyttisen ajattelun ja uskonnottomuuden välillä ei ole selkeää yhteyttä. Sen sijaan vuonna 2016 tehdyn alma-tutkimuksen perusteella ”keskiasteen ja korkea-asteen koulutuksen saaneet ovat perusasteen koulutuksen saaneita todennäköisimmin kristilliseen Jumalaan uskovia”.
Kulttuurinen muutos
Näyttääkin siltä, että länsimaalaisten ja erityisesti Eurooppalaisten kristinuskosta vieraantumisen taustalla on pitkä kulttuurinen muutos. Siitä, mihin saakka sen juuret ulottuvat, on monenlaisia mielipiteitä. Esimerkiksi ateismin yleistymiseen johtaneena sysäyksenä on ehdotettu reformaatiosta seuranneita uskonsotia, joiden seurauksena uskonto lakkasi olemasta sosiaalisen yhtenäisyyden kantava voima. Keskenään vihamielisten kirkkokuntien jakamassa Euroopassa rauhan säilyminen vaati, että uskonnosta tuli yksityisasia. Myös omaa tietoa, työtä ja ahkeruutta vanhojen uskonnollisten traditioiden sijaan arvostaneen porvariston nousua esimodernina aikana on pidetty yhtenä merkittävänä tekijänä maallistumisprosessin kannalta. (Kasper 1984, 9.)
Myös 1500-luvun reformaatiota on ehdotettu maallistumisen syypääksi. Tästä yhtenä tunnettuna esimerkkinä on Brad S. Gregoryn The Unintended Reformation – How a Religious Revolution Secularized Society (The Belknap Press of Harvard University Press, 2012) (kirjasta hyvän suomenkielisen arvion on kirjoittanut ortodoksipappi Lars Ahlbäck). Reformaatiota ei kuitenkaan tule ymmärtää pelkästään 1500-luvulla tapahtuneena mullistuksena, vaan osana toisiinsa liittyneitä laajoja muutoksia, jotka alkoivat viimeistään 1200-luvulla kirkonvastaisina protestiliikkeinä ja kritiikkinä (Toivo 2017, 338).
Mikä neuvoksi?
Valtaojan kuvaama länsimainen ilmiö, jossa yhä teistinen jumalakuva korvaantuu sisällöltään väljällä hengellisyydellä tai uskolla persoonattomaan ”korkeampaan voimaan”, ei siis johdu tiedon lisääntymisestä, vaan on osa Euroopassa jo pitkään käynnissä ollutta prosessia, jonka tarkat syyt ovat ainakin toistaiseksi hämärän peitossa. Tämä kuitenkin herättää vakavan kysymyksen, kuinka vastata tähän länsimaisen mielenmaiseman huolestuttavaan muutokseen.
Yksinkertaisena ratkaisuna voisi ehdottaa, että olemalla rohkeasti ja julkisesti kristittyjä ja ”pitää esillä elämän sanaa” (Fil. 2:16). Jos annamme uskostamme vakavasti otettavan ja elinvoimaisen kuvan, kenties useampi alkaa ajatella, että kristinusko ei ehkä olekaan epärationaalista museotavaraa. Tärkeää on luonnollisesti myös omalla elämällään uskostaan todistaminen. Tämä kaikki on helposti sanottu, mutta kuten tiedämme, tekeminen on toinen juttu. Tämän ei kuitenkaan pitäisi estää meitä ainakin yrittämästä parastamme.
Jos kuva vääjäämättömästi etenevästä sekularisaatiosta kauhistuttaa, on myös syytä muistaa, että historiassa vallitsevat mentaliteetit eivät ole mitään ihmisen ulkopuolisia ja heitä hallitsevia voimia, vaan yksinkertaisesti yleisiä tapoja hahmottaa maailma. Jokin tietty mentaliteetti on hallitseva, koska moni ihminen käsittää todellisuuden tietyiltä olennaisilta osin samalla tavalla. Evankelioiminen tarkoittaakin juuri sitä, että ihmisille annetaan aihetta nähdä todellisuus uudella tavalla ja tehdä mielenmuutos, eli metanoia.
Lopuksi vielä yksi historianfilosofinen huomio: Valtaojan edustamassa historiankäsityksessä ihminen on siirtymässä tiedon lisääntymisen kautta uskontojen edustamasta tietämättömyyden pimeydestä kohti uutta aikaa, jota sävyttää rationaalinen maailmankuva ja korkeintaan kevyt hengellisyys. Kuitenkin myös kristityillä on hyvin yksinkertainen, mutta kristinuskon perusteisiin asti pureutuva historiakäsitys: lopussa Jumala on voittava ja on tekevä uudeksi kaiken (Ilm. 21:5). Siksi saamme katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen, mitä se sitten tuokin tullessaan.
Kirjallisuus
Hyrkkänen, Markku (2002). Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino.
Kasper, Walter (2013/1982). The God of Jesus Christ. Translated by Matthew J. O’Connell, With a New Foreword by Anthony J. Godzieba. New York: The Crossroad Publishing Company.
Mokyr, Joel (1990). The Lever of Riches: Technological Creativity and Economic Progress. Oxford: Oxford University Press.
Munck, Thomas (2000). The Enlightenment: A Comparative Social History 1721 – 1794. London: Hodder Education Publishers.
Toivo, Raisa Maria (2017). Pitkä reformaatio ja monet reformaatiot. Teologinen Aikakauskirja 4/2017, 337–344.
Jumalapuhetta 