Viimekeväiseltä Chicagon matkaltani lompakon pohjalle jäi joitain hiluja Yhdysvaltain valuuttaa, joista 2,5-vuotias tyttäreni oli oikein kiinnostunut. Hänestä on hauska katsella kolikoissa olevia kuvia ja järjestellä niitä. Hänen suosikkirahansa on amerikkalainen neljännesdollari, jonka kruuna-puolella on kuvattuna valkopäämerikotka (tai feeniks-lintu, kuten hän asian näkee). Hän kutsuu tätä lempirahaansa ”linturahaksi”.
Eräänä iltana leikkien jälkiä siivotessa sattui kuitenkin katastrofi: linturaha oli mennyt hukkaan! Lupasin tyttärelleni, että kyllä se huomenna löytyy, ja poimin sen jo samana iltana maton alta ja pistin sen hänen omaan lompakkoonsa (joka on minun entinen resuinen lompakkoni).
Kun seuraavana päivänä lompakko taas avattiin ja linturaha löytyi, tyttäreni pomppi sängyssä kolikko kädessä silmät ilosta säihkyen ja kiljui riemukkaasti: ”Linturaha löytyi, linturaha löytyi!” Tätä lapsen iloa katsellessani minulla tuli mieleen Jeesuksen vertaus kadonneesta hopearahasta:
Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.” Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. (Luuk. 15:8–10)
Kolikkovertauksen historiallinen konteksti
Meidän aikamme raamatunlukijaa vertaus huvittaa, koska meidän silmissämme vertauksessa kuvattu riemu on suorastaan yliampuva suhteessa yhden ainoan kolikon löytymiseen, mutta tuon ajan köyhälle ihmiselle hopearahan löytyminen oli varmasti suuri ilon aihe. Myöskään toisessa Jeesuksen samassa yhteydessä kertomassa vertauksessa kadonneesta lampaasta ei ole kysymys mistään vähäisestä ilonaiheesta.
Lampaan menettäminen oli paimenelle takaisku, eikä yhdeksänkymmenenyhdeksän lampaan jättäminen ja yhden lampaan hakeminen ei ollut mitään järjetöntä toimintaa paimenen taholta. Jeesuksen puheessa tämä menettelytapa näyttäytyy pikemminkin itsestään selvänä: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen” (Luuk. 15:4).
Jeesuksen vertaukset ovat hyviä ja osuvia, koska hänen kuulijansa voivat hyvin ymmärtää riemun, joka seuraa kadonneen lampaan tai kipeään tarpeeseen tulevan rahan löytymistä. Jeesuksen viesti on, että niin kuin he iloitsevat jonkin kaivatun asian löytymisestä, niin myös Jumala iloitsee syntisen kääntymisestä.
Linturaha ja Jumalan ilo
Vaikka kuinka yritän pitää mielessäni kolikkovertauksen historiallisen kontekstin, en voi sille mitään, että itselläni tulee silti mieleen naapuruston koollekutsuminen kahden euron kolikon löytymisen johdosta. Sängyllä riemusta pomppivaa pikkutyttöä katsoessani minulle kuitenkin valkeni, että tämä historiallisen kontekstin puutteellisesta ymmärtämisestä johtuva väärinymmärrys ja sitä seuraavan yliampuvana nähdyn riemun huvittavuus voi itse asiassa vahvistaa vertauksen varsinaista sisältöä.
Se, että Jumala ja enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä ei nimittäin johdu siitä, että kääntynyt syntinen tulisi Jumalalle kipeään tarpeeseen, vaan Jumalan rakkaudesta syntistä kohtaan. Tämän vuoksi suuri riemu jonkin tarpeettoman tai vähäpätöisen asian löytymisestä kuvaa mielestäni oikein hyvin Taivaan Isän riemua syntisen kääntymisestä. Tämä pätisi hyvin Jeesuksen vertauksiin, jos kyseessä olisi vähäarvoinen pikkukolikko tai jos paimenilla olisi ollut varaa menettää lampaita tuosta noin vain.
Tämä on kuitenkin hellyttävällä tavalla totta pienen Elsa-tytön linturahan löytymisestä kokeman riemun kohdalla. Hänellä ei ole mitään käyttöä rahalle eikä kyseisellä kolikolla ole tässä maassa edes mitään rahallista arvoa. Silti rahan löytymistä seurasi suuri ja aidon vilpitön riemu. Samoin Jumalankin ilo on jokaisen kohdalla suurta ja aitoa. Jumala ei tuijota tilastoja ja iloitse siitä, montako miljoonaa ihmistä kirkkoon milläkin hetkellä kuuluu vaan iloitsee jokaisesta uskovasta henkilökohtaisesti hänen pelastumisensa tähden.
Tällä en halua sanoa, että kristinusko olisi vain oman sielun pelastumiseen tähtäävä individualistinen uskonto. Tämä oli tuskin Jeesuksenkaan tarkoitus. Kukaan ei voi olla kristitty eristyksissä muista, vaan kirkko on luonteeltaan pyhien yhteisö, jossa uskovat ovat sakramentaalisessa yhteydessä Herraansa ja toisiinsa. Samalla on kuitenkin myös totta, että Jumala iloitsee jokaisesta henkilökohtaisesti, kuten Jeesuksen vertauskin viestittää.
”Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta”
Tyttäreni syntymän jälkeen olen ymmärtänyt myös paremmin, mitä Jeesus mahdollisesti tarkoitti kun hän sanoi, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta (Mark. 10:14). Näen, että sen pääasiallinen merkitys on, että meidän tulee lapsenomaisella luottamuksella luottaa Jumalaan elämässämme. Pieni lapsi ei tee kauppalistaa eikä stressaa laskujen maksamisesta vaan luottaa siihen, että vanhemmat järjestävät kaiken niin kuin pitääkin. Samoin meidän tulee maallisten askareidemme keskellä luottaa siihen, että saamme jokapäiväisen leipämme Taivaalliselta Isältämme.
Kuitenkin olen alkanut ymmärtää Jeesuksen sanoja myös toisella tavalla. Pienten lasten pyyteet koskevat yksinkertaisia käsillä olevia perusasioita, kuten leikkimistä, läheisyyttä ja ruokaa, eikä oman statuksen tai ylpeyden pönkittämistä kuten meillä aikuisilla on niin harmillisen usein tapana. Lisäksi pienet lapset ovat välittömiä ja vilpittömiä niin ilossa kuin surussakin. Pienet lapset eivät laskelmoi, vaan sanovat mitä ajattelevat.
Ehkäpä meidänkin pitäisi löytää tämä vilpittömyys ja iloita Jumalasta ja elämän pienistä asioista kuin linturahasta konsanaan.
Jumalapuhetta 