Olen aiemmin arvioinut blogillani ystäväni ja katolisen teologikollegani Emil Antonin kirjan Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan (Amanda kustannus 2015). Teos oli ilmestyessään ajankohtainen, sillä kirjan ilmestymisvuonna sen käsittelemän Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä oli tullut kuluneeksi tasan 50 vuotta.
Antonin uudessa kirjassa Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017, 160 s.) näkökulma ulottuu huomattavasti kauemmas menneisyyteen, mutta siitä huolimatta kirjoittaja jatkaa edelleen ajan hermoilla: kirja osuu sopivasti sekä Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen että reformaation 500-vuotismerkkivuoteen.
Kirjan kaksinkertainen ajankohtaisuus johtuu kirjan näkökulmasta Suomen historiaan: Anton pyrkii osoittamaan, että Suomi on koko historiansa ajan aina 1100-luvulta tähän päivään asti ollut katolisempi kuin yleensä osataan ajatella. Suomen yllättävän katolisesta historiasta kertova viihdyttävä ja nopealukuinen kirja sopii siis mainiosti tuplajuhlavuoden lukemiseksi.
Kirja on jakautunut kymmeneen lukuun, joista kukin käsittelee yhtä vuosisataa. Arviossani en pyri esittelemään jokaista lukua, vaan keskityn kirjan antiin, joka oli omasta mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta.
Uusi pyhän Henrikin legenda
Teos alkaa erittäin kiinnostavasti ja ahaa-elämyksiä tarjoillen Suomen suojeluspyhimykseen, eli pyhään Henrikiin keskittyvällä luvulla. Aiheeseen mennään Tuomas Heikkilän vuonna 2005 julkaistun tutkimuksen Pyhän Henrikin legenda aiheuttaman kohun kautta. Heikkilän teesi on, että emme voi olla varmoja Henrikin historiallisuudesta.
Anton kirjoittaa, että ”kymmenen vuotta myöhemmin Henrikin historiattomuus on muodostunut melkeinpä yleisesti hyväksytyksi totuudeksi” (s. 11). Omasta puolestani tiedän hyvin, mistä hän puhuu. Täytyy tunnustaa, että olin itsekin asiaa sen kummemmin edes miettimättä omaksunut populaarin käsityksen, jonka mukaan Henrik ei todennäköisesti ollut historiallinen henkilö.
Kirjassaan Anton kuitenkin osoittaa, että kyseessä ei ole tutkijoiden valtavirran jakama näkemys, vaan että tutkimus on suhtautunut hyvinkin myönteisesti Henrikin historiallisuuteen. Mielestäni erityisen hyvänä argumenttina hän tuo esille kirkkohistorioitsija Kauko Pirisen (1915–1999) huomion:
Turun keskiaikainen hiippakunta merkitsi Henrikin kuolinpäiväksi 20. tammikuuta ja siirsi tieltä kaksi vanhan kirkon pyhimystä. Kalenterista olisi löytynyt runsaasti tyhjiä päiviä uusille (tai keksityille) pyhimyksille. Nyt Turun hiippakunta kuitenkin raivasi Henrikin tieltä pois marttyyri Sebastianuksen ja paavi Fabianuksen. Pirinen kommentoi: ”Ellei todellista kuolinpäivää olisi tunnettu, ei näin hankaliin järjestelyihin olisi ollut aihetta.” Tämä osoittautuikin myöhemmin muun Ruotsin kannalta niin hankalaksi, että 1600-luvulla emämaa pakotti Turun hiippakunnan siirtämään Henrikin muistopäivän edelliselle päivälle 19. tammikuuta. Näin Henrikin kuolinpäivä eli ”talvi-Heikki” siirtyi nykyiselle paikalleen. (s. 12)
Anton summaa: ”Edellä esitetyn valossa vaikuttaa siltä, että viimeisen kymmenen vuoden aikana on syntynyt uusi ’Pyhän Henrikin legenda”, nimittäin legenda siitä, ettei mitään Henrikiä koskaan ollutkaan” (s. 13).
Miltei pyhä Hemming
Henrikin ohella Suomen toinen keskiaikainen suurnimi on Hemming, joka oli Turun piispana vuosina 1338–1366. Hänet julistettiin autuaaksi vuonna 1514, ja beatifikaatiota oli tarkoitus seurata pyhäksi julistaminen. Kanonisaatiosta oli tehty jo päätös, mutta Sten Sture lainasi sen valmisteluun tarvittavat varat valtiolle. Hemmingin kanonisaatioprosessi on ollut keskeytyneenä tähän päivään saakka kun Kustaa Vaasa ryöväsi kirkon omaisuuden valtiolle.
Hemming oli oppinut ja hurskas mies, joka opiskeli Pariisissa ja valittiin vuonna 1338 yksimielisesti Turun piispaksi. Hän oli myös tehokas kirkollinen ja poliittinen johtaja, jonka aikana kristinusko juurtui koko maahan. Hemming oli pyhän Birgitan (1303–1373) hyvä ystävä, ja hänet mainitaan hänen ilmestyksissään:
Birgitta uskoi saaneensa Jeesukselta ilmestyksiä, jotka koskivat Hemmingiä. Niissä vahvistuu kuva Hemmingistä pyhänä ja hurskaana miehenä, tosin liiankin askeettisena: Jeesuksen inspiroimana Birgitta kehotti Hemmingiä ottamaan paastoamisen vähän rennommin. Lisäksi Jeesuksella oli Hemmingille pieni tehtävä: hänen tuli lähteä Ranskaan tapaamaan sekä Ranskan kuningasta että Avignonissa majailevaa paavia. Hemmingin tuli viedä mahtimiehille Birgitan – tai Jeesuksen – viestit, että Ranskan ja Englannin välinen sota oli lopetettava ja että paavin oli palattava Avignonista Roomaan. ”Tehtävä oli tuskin mieluinen, mutta Pohjolan rautarouvan tahtoa ei ollut tapana vastustaa. (s. 43)
Hemming ei päässyt kuninkaan puheille, mutta paavi Klemens VI (1291–1352) otti hänet vastaan. Jeesuksen viesti ei kuitenkaan mennyt perille: sota ei päättynyt ja paavi jäi Avignoniin.
Mikael Agricola – katolisempi kuin luulit?
Mikael Agricolaa (1510–1557) nimitetään usein paitsi suomen kirjakielen isäksi, myös ”Suomen uskonpuhdistajaksi”. Kuitenkin Agricola oli reformaattorina huomattavasti maltillisempi kuin moni luulisi.
Jo keskiajalla Raamattua oli käännetty useille kielille, ja kiinnostus Raamattua ja sen kääntämistä kohtaan oli osa katolista renessanssihumanismia, jonka tunnetuin edustaja oli Erasmus Rotterdamilainen. Luther kirosi Erasmuksen ja lähetti hänet helvettiin, mutta Agricola arvosti sekä Lutheria että Erasmusta. Esimerkiksi kuuluisaan rukouskirjaansa, joka Juustenin sanoin päivittäin kului ”kaikkien suomalaisten käsissä”, Agricola otti rukouksia Lutherin ja muiden luterilaisten lisäksi myös Erasmukselta ja keskiajan katolisista lähteistä. (s. 63–64)
Kustaa Vaasa jakoi Turun hiippakunnan kahtia vähentääkseen Agricolan auktoriteettia. ”Protestiksi Agricola toimitti Turun tuomiokirkossa ’hiippa päässään niin sanotun piispanmessun’, mitä kuningas ei Juustenin sanoin sietänyt ’aivan tyynin mielin sen paavillisuuden takia’” (s. 64).
Tämä havainnollistaa hyvin sitä Antoninkin korostamaa seikkaa, että Suomessa reformaation puolelle siirtyminen ei tapahtunut verisesti eikä siirtymä tapahtunut kansan aloitteesta, vaan kyseessä oli ylhäältäpäin säädetty muutos, joka tapahtui esimerkiksi Saksaan verrattuna varsin maltillisesti, kuten Suomen ”uskonpuhdistajan” esimerkki näyttää.
Suomi-rakas katolinen ekumeenikko
Lukija voi aistia kirjoittajan erityisten sympatioiden kohdistuvan Juhana-herttuaan (1537–1592), joka hallitsi Suomen herttuakuntaa ja meni naimisiin puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican kanssa. Hänet kuvataan Suomi-rakkaana ekumeenikkona, ja varsinkin raakojen veljiensä rinnalla hän näyttää Antonin kuvauksessa varsinaiselta pyhimykseltä:
Juhana oli 1500-luvun jälkipuoliskon suuri ekumeenikko. Toisin kuin monet muut, Juhana ymmärsi sekä katolista että luterilaista kantaa ja kaipasi kirkon ykseyttä. Hän oli käyttänyt vankila-aikaansa lukemalla kirkkoisiä ja perehtymällä reformaatioajan kiistakysymyksiin. Hän oli teologisesti oppineempi kuin yksikään valtakunnan piispoista. Juhana käynnisti neuvottelut paluusta Rooman yhteyteen ja julkaisi 1576 uuden katolisväritteisen jumalanpalvelusjärjestyksen, joka tuli tunnetuksi Punaisena kirjana. Suomessa Juhanaa ja hänen uudistuksiaan kannatettiin, Ruotsissa taas vastustettiin. Paavin legaatti Antonio Possevino raportoi suomalaisten olevan yhä kiintyneitä katolisiin tapoihin ja arvioi, ettei yhteyden palauttaminen olisi vaikeaa. (s. 67)
Lopulta Juhana liittyi katolisen kirkon yhteyteen vuonna 1578. ”Ruotsin valtionkirkon johdossa oli siis lopulta vuosina 1578–1592 Suomi-mielinen katolilainen, jolla oli puolalainen vaimo ja luterilaisia sympatioita” (s. 68).
Vääryyksien historia
Antonin käsittelyssä muutoin positiivisessa valossa esiintyvistä henkilöistä tulee esille myös epäedullisia seikkoja, mikä tuo monipuolisuutta hahmojen esittelyyn. Hän esimerkiksi mainitsee, että Turun hiippakuntaa 1200-luvun alkupuolella hallinnut piispa Tuomas ”ei ehkä ollut kaikkein pyhin ja kunniakkain piispa” (s. 26) johtuen hänen osallistumisestaan ristiretkelle itään vuonna 1240.
Hemmingin sädekehää puolestaan himmentää hänen ”epäilyttävä veropolitiikkansa”, joka tarkoittaa sitä, että ”hän vaati kansalta kaikesta kymmenykset”. Jos joku väitti vastaan, hän vastasi: ”Maallikon asia on totella eikä käskeä”. Lisäksi maksuista kieltäytyjille oli luvassa pannaan julistaminen kaikkine karmeine seurauksineen, joihin kuului kirkon yhteydestä erottamisen lisäksi lainsuojattoman asema. Anton kirjoittaa:
Kuvaus herättää nykylukijassa tyrmistystä, ja asetelma nostaakin esiin suuria kysymyksiä uskonnonvapaudesta ja hengellisestä väkivallasta. Luterilaiset haistanevat tässä samaa rahan ja taivaspalkan sekoitusta, josta Luther nimenomaan halusi kirkon puhdistaa. (s. 45)
Aikojensa lapsia nykyajan valossa
Katolisempi kuin luulit on viihdyttävä populaari tietokirja, ja koska sen tehtävänä on tuoda Suomen katolinen historia esille siten, että nykyajan ihminen voi samaistua historiallisiin henkilöihin, ei sen kielenkäyttöä ja tyyliä tule arvioida samanlaisin kriteerein kuin akateemista historiantutkimusta. Näin ollen esimerkiksi ”mamu-Henrikistä” (s. 19–20) tai 1500-lukulaisesta ekumeenikosta puhuminen ei ole mitenkään ongelmallista, vaan ihan paikallaan olevaa historian popularisoimista.
Kuitenkin kirjaa lukiessa anakronismimittarini heilahti paikoin, jos ei nyt punaiselle, niin ainakin keltaiselle. Vaikka popularisointiin kuuluu asioiden esittäminen tavalla johon nykylukija voi samaistua, menneisyyden kulttuurisissa ympäristöissä eläneiden ihmisten arvioiminen nykyajan käsitysten ja arvojen mukaan on ongelmallista. Tällä tavalla nimittäin sivuutetaan historiallinen konteksti ja luetaan menneisyyden ihmisten pään sisään ajatuksia ja arvoja, joita heillä ei voinut olla.
Kirjassa on joitain kohtia, joissa nähdäkseni liikutaan vaarallisesti tähän suuntaan. Esimerkiksi molemmissa edellisessä kappaleessa mainitsemissani kohdissa anakronismin ongelma on nimittäin ainakin jonkinasteisena läsnä. Piispa Tuomaan pitäminen ”ei kaikkein pyhimpänä ja kunniallisimpana” ristiretkelle osallistumisen perusteella on sikäli anakronistista, että 1200-luvulla ristiretkelle osallistumista ei pidetty moraalisesti ongelmallisena, vaan pikemminkin päinvastoin.
Esimerkiksi keskiajan suurimpiin pyhimyksiin lukeutuva Bernard Clairvaux’lainen (1090–1153) oli innokas ristiretkiaatteen puolestapuhuja. Henkilön pitäminen epäpyhänä sen perusteella, että ristiretkiä paheksutaan (perustellusti) nykyään, on myöhempien aikakausien käsitysten ja arvojen lukemista menneisyyteen.
Hemmingin uskonnonvapaudesta ja hengellisestä väkivallasta kysymyksiä herättävä ”ongelmallinen veropolitiikka” ja ”rahan ja taivaspaikan sekoittaminen” on myös nähtävä omaa kontekstiaan vasten. Keskiajan ihmisten ei kuitenkaan voida olettaa allekirjoittaneen nykyaikaisia käsityksiä uskonnonvapaudesta (luepas vaikka tekijän edellisestä kirjasta, kuinka kova pala ajatus uskonnonvapaudesta oli jopa 1900-lukulaisille katolisille kardinaaleille) tai kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta.
Hemmingin nykynäkökulmasta tyly jyrähdys: ”Maallikon asia on totella eikä käskeä” oli keskiajalla varmasti hyvin arkijärkinen periaate, joka perustui yleisesti hyväksyttyyn periaatteeseen, jonka mukaan ihmisten eriarvoiset asemat perustuvat Jumalan säätämään järjestykseen.
Tuolloin ei ollut olemassa kansalaisia, vaan alamaisia, ja kirkollisen ja maallisen hallinnon tiukan toisiinsa kytkeytyneisyyden vuoksi kymmenysten maksamista kirkolle ei voi suoraan verrata nykyiseen kirkollisveroon, jonka maksajien joukosta olisi voinut poistua ”yhdellä tai useammalla klikkauksella”.
Samantyyppinen ongelma on Kustaa II Aadolfin hallinnon (retorisessa mielessä toki tehokkaasta) rinnastamisesta ISIS-järjestöön. Anton kirjoittaa: ”Samaan aikaan luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa päti kuitenkin yhtä lailla cuius regio, eius religio – ’kenen maa, sen uskonto’. Tavallinen kansalainen ei saanut omaantuntoonsa vedoten olla katolilainen, vaan itsepäisen katolilaisen vaihtoehdot olivat ISIS-järjestöltä nyttemmin tutuksi tulleet maastamuutto tai kuolema” (s. 75–76).
Kuten 1300-luvullakaan, 1600-luvulla kenenkään päähän ei ollut edes juolahtanut ajatusta uskonnonvapaudesta. Lisäksi uskonto ei ollut pelkästään omantunnon piiriin kuuluva asia, eikä varsinkaan yksityisasia, vaan katolilaisten katsottiin uhkaavan poliittista järjestystä ja valtion turvallisuutta.
Kustaa Aadolf ja hänen aikansa ruotsalaiset pelkäsivät nimittäin hysteerisesti Ruotsin kruunua itselleen vaativan Puolan katolisen kuninkaan Sigismundin vakoojia ja maihinnousua, minkä vuoksi Kustaa Aadolfin ankaran uskontopolitiikan rinnastaminen ISIS-järjestön terroriin vetää hiukan mutkia suoriksi. Hyvän kuvan Kustaa Aadolfin ajan Ruotsin ilmapiiristä saa esimerkiksi Mirkka Lappalaisen populaarista historiateoksesta Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 (Siltala 2014).
Jottei kenellekään jäisi väärää kuvaa, lienee syytä tähdentää, että kritiikilläni en pyri ajamaan minkäänlaista moraalista relativismia: mielestäni väkivallan oikeuttaminen uskonnolla, rahan ja taivaspaikan sekoittaminen ja uskonnonvapauden minkäänlainen rajoittaminen ovat moraalisesti väärin. Kuitenkin kaikki me olemme siinä mielessä oman kulttuurimme muovaamia, ettei tekojamme voi arvioida kontekstistaan erillään, vaan henkilön subjektiiviset edellytykset vaikuttavat huomattavasti hänen tekojensa moraalisuuteen.
Suuressa mukana
Äskeisen jurnutuksen jälkeen siirryn taas positiivisten lukukokemusten pariin. Kirja ei nimittäin keskity pelkästään menneisyyteen, vaan luo katsauksen myös nykyhetkeen ja maalailee toiveikkaasti tulevaa.
Kirjan nykyajasta kertovassa osiossa vilahtelee joukoittain tuttuja nimiä ja ilmiöitä, mikä kytkee lukijan osaksi samaa isoa kertomusta, johon kuuluvat Henrik, Hemming, Agricola ja monet muut, mikä puolestaan on omiaan sekä tekemään historiaa elävämmäksi että suuntaamaan katseen tulevaan.
Anton suhtautuu ekumenian etenemiseen varsin toiveikkaasti, ja viime vuosikymmenten ekumeeniset saavutukset antavat tähän toki aihettakin. ”Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta jos ja kun piispoilla ja paavilla riittää rukousta, tahtoa ja yritystä, ei 2000-lukulainen katolis-luterilainen synteesi ole aivan poissuljettu ajatus. Kuuluuhan Suomikin katolilaisten perustamaan unioniin, jonka lipussa välkkyvät Neitsyt Marian tähdet” (s. 128).
Lopuksi
Katolisempi kuin luulit on viihdyttävä, opettavainen ja kaiken kaikkiaan erittäin suositeltava lukukokemus. Tämä pätee erityisesti tuplamerkkivuonna 2017. Lopuksi mainitsen kirjan piirteen joka on jäänyt arviossani tähän asti täysin huomiotta: menovinkit. Anton nimittäin antaa joka luvussa useita menovinkkejä, joiden kautta Suomen katoliseen historiaan voi tutustua konkreettisella ja elävällä tavalla.
Siispä ylös, ulos, lukemaan Emilin kirja ja lenkille kirjan osoittamille historiallisille paikoille!
Jumalapuhetta 