Evoluutio, luominen ja kuolema – osa III

Viime artikkelissani käsittelin nykyluonnontieteiden kristilliselle opille Aadamin alkuvanhurskaudesta ja kuolemattomuudesta esittämää haastetta ja ehdotin, että kristillinen oppi, jonka mukaan kuolema tuli maailmaan synnin seurauksena tulisi ymmärtää Jumalan kuvallisuuden näkökulmasta.Vaikka biologinen kuolema olisikin ollut ihmisen osa alusta asti, kuolemasta tuli Jumalasta erottava mahti vasta syntiinlankeemuksen seurauksena, minkä vuoksi Kristuksen täytyi pelastaa ihmiskunta synnin ja kuoleman vallasta kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.

Tiede ei kuitenkaan haasta ainoastaan kristillistä käsitystä luomisesta, vaan myös lopunajoista, eli eskatologiasta. Kristinuskon mukaan Jumalan historian lopulla toteuttamassa luomakunnan uudistamisessa on nimittäin myös kyse luomakunnan palauttamisesta alkutilaansa, jossa Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu täydellisesti. Uudessa luomisessa ei ole myöskään kuolemaa, vaan siellä vanhurskaat elävät ikuisesti ylösnousseen Vapahtajansa kanssa.

Jos kuitenkin luomakuntaan ja myös ihmisyyteen on alusta asti kuulunut kuolema ja ankara taistelu eloonjäämisestä, kuinka ylösnousemusta ja Uutta luomista voi enää kutsua luomakunnan alkutilaansa palauttamiseksi tai Jumalan alkuperäisen luomistahdon toteutumiseksi?

Sielutonta teologiaa?

Ennen kun menen itse asiaan, on kuitenkin syytä käsitellä lyhyesti kysymystä ihmisen kuolemattomuudesta. Kristillisen toivon mukaan Kristus herättää uskovat viimeisenä päivänä kuolleista, jolloin he saavat Herransa tavoin nousta kuolleista. Jotta kyseessä ei olisi Jumalan kokonaan uusi luomisteko, kuolleista herätettävän identiteetin on täytynyt säilyä jotenkin myös kuoleman jälkeen kun ruumista ei enää ole.

Kun käsittelin aiemmin evoluutiota, omaksuin Joseph Ratzingerin ja Karl Rahnerin edustaman fysikalistisen mallin, jossa ajatus kuolemattomasta sielusta on hylätty ja ihminen nähdään puhtaasti ruumiillisena olentona. Myöhemmin olen kuitenkin kritisoinut tätä mallia, koska jos ihmisellä ei ajatella olevan ruumiista erillistä sielua, joka selviäisi ruumiillisesta kuolemasta huolimatta, ihminen lakkaa kuoltuaan yksinkertaisesti olemasta.

Jotta kristillinen toivo ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä voisi toteutua, ihmisen täytyy olla sielusta ja ruumiista koostuva olento. Katolisen uskon mukaan sielu ja ruumis eivät muodosta kahta eri luontoa, vaan muodostavat yhdessä yhden ihmisluonnon (KKK, 365). Ihminen on siis olemuksensa puolesta sielusta ja ruumiista koostuva olento.

Mielen mysteeri

Onko tämä näkemys sitten yhteensopiva tieteellisen maailmankuvan kanssa? Moni vastaisi luultavasti kieltävästi. Länsimaissa on valistuksen ajoista asti elänyt käsitys, jonka mukaan tiede ja uskonto ovat toisilleen vastakkaisia ja keskenään kilpailevia tapoja selittää todellisuutta. Viime vuosisadalla materialistinen maailmankuva oli suosittu sekä tiedemiesten että filosofien keskuudessa ja useat teologitkin kaihtoivat metafysiikkaa.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään yhä useampi filosofi pitää selvänä, että materialismi tarjoaa varsin kapean kuvan todellisuudesta. Yksi usein esille noussut ongelma on, että se ei pysty tarjoamaan perustaa yleisinhimilliselle, kaikkia sitovalle moraalilaille.

Paljon vakavampi materialistiseen maailmankuvaan liittyvä puute koskee kuitenkin ihmisen tietoisuutta. Näkemys, jonka mukaan ihmisen tietoisuus ja ajattelu olisivat palautettavissa pelkkään aivojen kemialliseen toimintaan, on vähemmistössä sekä tiedemiesten että filosofien keskuudessa. Kysymys mielestä on monimutkainen, ja asiasta on esitetty monia teorioita. Hyvän kuvan aiheesta nykyään käytävästä keskustelusta saa vaikkapa täältä.

On myös hyvä huomata, että materialistista maailmankuvaa eivät pidä ongelmallisena ainoastaan kristityt filosofit ja tiedemiehet, vaan myös monet ateistit. Tunnetuin esimerkki lienee filosofi Thomas Nagel, joka herätti pari vuotta sitten paljon huomiota suomeksikin julkaistulla kirjallaan Mieli ja Kosmos. Nagelin ajattelusta saa hyvän kuvan esimerkiksi täältä ja täältä.

Vaikka tiedemiesten ja filosofien keskuudessa ei vallitsekaan selvää konsensusta siitä, mikä mieli oikeastaan on, on tieteellisesti ihan uskottavaa ajatella, että ihmisen henkiset ominaisuudet eivät ole pelkästään ruumiin ominaisuuksia, vaan ihmisellä on olemassa mieli, joka ei ole palautettavissa aivojen kemialliseen toimintaan. Näin ollen kristittyjen ei tarvitse häpeillä uskoaan ruumiista erillisen (mutta siihen olennaisesti kytköksissä olevan) sielun olemassaoloon.

Ihminen ja Jumalan kutsu

On aika palata varsinaisen kysymyksen pariin. Jos evoluutioteoria kuvaa lajien syntyä oikein, kuinka luomakunnan eskatologisessa uudistamisessa voisi olla kyse luomakunnan palauttamisesta alkutilaansa? Eikö ihmisen ylösnousemuksen kautta saama autuas kuolematon olotila Jumalan yhteydessä ole hyvin kaukana hänen alkutilastaan, jossa hän oli henkiinjäämisestään taisteleva kuolevainen ihmisapina?

Kuvahaun tulos haulle human god's imageLuonnontieteellisestä näkökulmasta ihmisen alkutila saattaa näyttää karulta, mutta kristillisestä näkökulmasta hän on Jumalan kuva, ja sellaisena äärettömän arvokas. Jumalan kuvana hänet on myös kutsuttu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Jumalan kutsu ja rakkaus kestää kuolemankin yli, mistä johtuen kuolevaisen ihmisen olemukseen on kätketty iankaikkisuuden siemen.

Ruumiillinen kuolema näyttää langenneesta ihmisestä kaiken lopulta. Hänen syntinsä ovat vetäneet hänet pois Jumalan yhteydestä eikä toivoa näytä olevan. Ylösnousemuksellaan Kristus kuitenkin antoi ihmiskunnalle toivon, että ihmisen sisimmässä oleva kaipaus ikuisesta elämästä Jumalan yhteydestä voidaan saavuttaa synnistä ja kuolemasta huolimatta.

Alkuvanhurskaus ja ikuinen elämä

Näin ollen kuolleiden ylösnousemus ei ole ristiriidassa ihmisen alkutilan kanssa, vaan toteuttaa täydellisesti ihmisen Jumalan kuvallisuuteen kuuluvan kaipauksen ikuisesta yhteydestä Jumalan kanssa. Eskatologisessa täyttymyksessä ihmisen tila on kuitenkin alkutilaa parempi, sillä tällöin hänellä on myös ruumiillisen kuoleman ulottumattomissa oleva ylösnousemusruumis.

Se, että pelastettujen tila on eskatologisessa täyttymyksessä parempi kuin ihmisen alkutila ei kuitenkaan ole lainkaan ongelmallinen kristillisen uskon kannalta. Vaikka Katolisen kirkon katekismus puhuu maailman asettamisesta alkutilaansa (KKK, 1047), kristillisen uskon mukaan Jumala on todellakin suonut Kristuksen kautta ihmiskunnalle siunauksia, joiden ansiosta sen tila on lopussa parempi kuin alussa.

Sanan tultua lihaksi itse Jumala omaksui ihmisluonnon, mikä toi sille kunnian, jota sillä ei alussa ollut. Toiseksi perinteisen kristillisen näkemyksen mukaan (jonka myös kokemus vahvistaa), ihmisellä oli mahdollisuus langeta alkuperäisestä vanhurskaudestaan, mitä pelastetuilla ei kristinuskon mukaan ole enää uudistetussa luomakunnassa.

Kolmanneksi ylösnousemus, josta myös uskovat pääsevät lopussa osallisiksi, näyttää tuoneen Kristukselle ominaisuuksia, joita Aadamilla ei liene ollut. Aadam vaikuttaa olleen alusta asti materiaalisesti lihaa ja verta, kun taas ylösnousemusruumis on hengellinen ruumis (1. Kor. 15:44).

Vaikka siis ihmisen kirkastettu tila on parempi kuin hänen alkutilansa, johon kuului myös ruumiillinen kuolema, Jumalan tuoman pelastuksen voi luontevasti katsoa vastaavan ihmisen olemusta Jumalan kuvana ja Jumalan hänelle asettamaa alkuperäistä kutsua ja päämäärää.

Tiede ja kristillisen toivon perusteet

On siis mielestäni perusteltua sanoa, että kristinusko ja tiede eivät ole keskenään ristiriidassa puhuessaan ihmiskunnan alkuhistoriasta. Vaikka ihminen olisikin kehittynyt miljoonien vuosien aikana muista elämänmuodoista, kuullessaan Jumalan äänen sisimmässään hän on Jumalan kuva, ja sellaisena kutsuttu ikuiseen elämään hänen yhteydessään.

Vaikka tiede on osoittanutkin Raamatun luomismyytit epähistoriallisiksi, tämä ei vie pohjaa pois luomista, lankeemusta ja Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi tulleen Jumalan kautta ihmiskunnalle koitunutta pelastusta koskevilta kristinuskon ydintotuuksilta.

Kristitty voi siis suhtautua avoimin mielin luonnontieteilijöiden maailman ja eläinlajien alkuperää koskeviin löytöihin ja iloiten ihastella luomakunnan kauneutta ja järjestystä. Vaikka tiede tarjoaakin täysin luonnollisen selityksen lajien synnystä, ei tämä selitys ole ristiriidassa sen kanssa, että kaikki on peräisin Jumalan luovasta rakkaudesta, joka kaitsee ja ylläpitää kaikkea joka hetki.

Tämä rakkaus kuitenkin yltää myös sinne, minne tiede ei voi millään menetelmillään tunkeutua: se ulottuu kuoleman rajan yli ja lahjoittaa ikuisen elämän hänen yhteydessään, joka on luopunut omastaan, kärsinyt orjan muodossa ja voittanut kuoleman. Tämän rakkauden suuruudesta kertoo jotain myös se, että se on osoitettu alun perin savannilla samonneille alkeellisille ja hämmentyneille ihmisapinoille, jotka ovat ”kuin tuulen henkäys”, ja joiden päivät ”katoavat kuin varjo” (Ps. 144:4).

Kirjallisuus

 

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s