Evoluutio, luominen ja kuolema – osa II

White bearded head of Darwin with the body of a crouching ape.Viime artikkelissani käsittelin nykyluonnontieteiden kristinuskolle asettamaa haastetta Raamatun ja katolisen kirkon opetusviran lausuntojen näkökulmasta. Nyt on aika kiinnittää huomio itse kysymykseen. Jos ihminen on kehittynyt miljoonien vuosien kuluessa luonnonvalinnan seurauksena muista elämänmuodoista, kuinka ymmärtää vanha kristillinen oppi, jonka mukaan kuolema tuli ihmisen ja luomakunnan osaksi vasta syntiinlankeemuksen seurauksena?

Eikö kristillisen käsityksen mukaan Jumalan hyväksi luomaan maailmaan ole tässä tapauksessa kuulunut alusta asti väkivalta ja ankara taistelu eloonjäämisestä? Eivätkö aggressiivisuus, himokkuus ja itsekkyys, joita kristityt ovat aina pitäneet lankeemuksen seurauksina, kuulu siis luonnostaan ihmisyyteen? Romuttaako evoluutioteoria näin ollen kristinuskon perustukset?

Kiusallisia yksityiskohtia

Perinteistä kristillistä käsitystä, jonka mukaan ensimmäinen ihmispariskunta ja eläimet elivät paratiisissa kuolemattomuuden, synnittömyyden ja harmonian tilassa aina siihen asti kun ihminen uhmasi Jumalan käskyä, ei kuitenkaan kyseenalaista ainoastaan evoluutioteoria, vaan myös muut kiusalliset yksityiskohdat.

Eläimille on kehittynyt uskomattoman nerokkaita saalistusmekanismeja, joita on hyvin vaikea pitää lankeemuksen tuomina vääristyminä. Miksi Jumala on luonut joillekin eläimille esimerkiksi pistimiä, joista tulee tappavaa myrkkyä? Miksi joillakin eläimillä on terävät hampaat ja kynnet? Miksi Jumala on luonut eläimille tällaisia ominaisuuksia, jos saalistaminen ja kuoleminen eivät kuulu hänen alkuperäiseen luomisjärjestykseensä?

Vielä kiusallisempaa on, että kasvissyöjien elimistö eroaa täysin lihansyöjien vastaavasta. Esimerkiksi lehmän ruoansulatusjärjestelmä on kehittynyt käsittelemään kasvisravintoa, minkä vuoksi niillä on useita mahoja märehtimisen mahdollistamiseksi. Esimerkiksi tiikeri ei puolestaan pystyisi elämään kasvisruokavaliolla, sillä sen elimistö on kehittynyt lihasta koostuvan ravinnon käsittelyyn.

Mikäli nämä yksityiskohdat halutaan selittää vaikkapa siten, että Jumala muokkasi näiden lankeemuksessa aggressiivisiksi muuttuneiden eläinten ruumiita vastaamaan tätä uutta olotilaa, päädytään pahoihin ongelmiin.

Tällöin lankeemuksen pitäisi ensiksikin olettaa olevan Jumalan uusi luomisteko, mikä on vähintäänkin arveluttava ratkaisu. Toiseksi voidaan kysyä, että miksi Jumala olisi antanut luomilleen eläimille tehokkaat keinot tappaa toisiaan, mikäli tämä ei olisi kuulunut hänen alkuperäiseen luomisjärjestykseensä.

Kuolema vihollisena

Kuolema vaikuttaa siis olevan luonnollinen osa luomakuntaa. Sanotaanhan Raamatussakin, että luonto on tarkoittanut ”järjettömät eläimet” pyydystettäviksi ja tapettaviksi (2. Piet. 2:12). Kristinuskon mukaan ihminen on kuitenkin toista maata, sillä hän on Jumalan kuva ja kutsuttu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa.

Kristinusko on vuosisatoja pitänyt kuolemaa ihmiselle vieraana ja vihamielisenä voimana, jonka vallasta Kristus on tullut pelastamaan ihmiskunnan. Uuden testamentin mukaan Saatana on kuoleman valtias (Hepr. 2:14). ”Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki” (1. Kor. 15:56). Kuolema on vihollinen, jonka Kristus kukistaa viimeisenä (1. Kor. 15:26).

Jos siis kuolema ei Raamatun ja kristinuskon mukaan ole ihmisen kohdalla lainkaan neutraali ilmiö, vaan suorastaan demoninen mahti, kuinka se voisi olla luonnollinen osa ihmisyyttä? Miksi Jumala loisi ihmiskunnan tilaan, jonka vallasta hänen piti sen Poikansa kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta pelastaa?

Ihminen ja Jumalan kutsu

Vastausta näihin kysymyksiin tulee nähdäkseni etsiä ihmisen Jumalan kuvallisuudesta. Kristillisestä näkökulmasta ihmisen voi katsoa olevan todella ihminen vasta sitten kun hän oli tullut kehityksessä sille tasolle, että hän pystyi olemaan yhteydessä Jumalaan ja tuntea hänen kutsunsa sisimmässään. Koska ihminen on olemuksellisesti Jumalan kuva, ihmisyyteen kuuluu kiinteästi myös se, että hän tunnistaa Jumalan äänen omassatunnossaan.

Ihmisyyteen kuuluu myös kyky antaa vapaa vastaus Jumalan hänelle esittämään kutsuun ja sitä myötä myös vastuu. Muista eläimistä poiketen ihmisellä on vapaus päättää tekemisistään ja kyky ymmärtää tekojensa moraaliset aspektit. Eläimet eivät ole moraalisia toimijoita, joten eläinkunnassa esiintyviä raakuuksia ei voi sanoa synniksi. Näin ollen esimerkiksi kilpakosijan tappaminen ei ole eläinmaailmassa murha eikä usean kumppanin kanssa lisääntymistä voi sanoa irstailuksi.

Ihmisen kohdalla tilanne on kuitenkin toinen, sillä hän pystyy ymmärtämään toimintansa moraalisen ulottuvuuden. Ihmisistä tuli moraalisesti vastuullisia vasta Jumalan kuvallisuuden myötä, ja sen seurauksena hän kasvoi tunnistamaan jotkin teot moraalisesti oikeiksi ja jotkin moraalisesti vääriksi.

Kuitenkin myös ihmisessä jyllää luonnonvalinnan seurauksena tulleita, varsin primitiivisiä käyttäytymismalleja, kuten aggressiota ja suvunjatkamisvietti. Nämä eivät kuitenkaan ole itsessään pahoja asioita, sillä niitä voi toteuttaa sekä moraalisesti oikein että väärin. Itsensä tai itselleen rakkaiden ihmisten ollessa uhattuna ihmisessä herää aggressiivisia tuntemuksia, jotka ovat siinä tilanteessa ihan paikallaan. Myös seksuaalinen halu on lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta siitä voi tulla myös syntistä himoa.

Kun ihminen historiansa alussa alkoi kuulla Jumalan kutsun sisimmässään, osaksi hänen ihmisyyttään tuli kehittyvä tietoisuus Jumalan tahdosta, vaatimus noudattaa sitä, ja myös vapaus ja kyky tehdä niin. Hänen sisimmässään oleva laki ei perustu evoluution kautta kehittyneihin eläimellisiin vietteihin, vaan Jumalaan itseensä.

Kuolema ja synti

Ihminen kuitenkin käytti Jumalan kuvallisuuteensa kuulunutta vapauttaan väärin ja käänsi selkänsä Jumalalle, minkä seurauksena myös kuolemasta tuli ihmisille aivan toisenlainen todellisuus kuin mitä se oli aiemmin. Biologisessa mielessä kuolema on ollut aina osa luomakuntaa. Kuitenkin siitä tuli ihmiselle eksistentiaalinen uhka ja Jumalasta erottava voima vasta syntiinlankeemuksen myötä.

Jumalan kuvana ihmisen yhteys Jumalaan olisi säilynyt katkeamattomana ruumiillisesta kuolemasta huolimatta, mutta lankeemuksen myötä häntä uhkaa kuoleman myötä myös ikuinen ero Jumalasta, toinen kuolema. Koska ihminen on olemuksellisesti sielusta ja ruumiista koostuva (KKK, 365), historiallinen olento, hänen ikuinen kohtalonsa määräytyy hänen ajallisen elämänsä perusteella.

Siksi ennen lankeemusta ihmisen jumalasuhteen kannalta neutraali kuolema on nyt Jumalasta erottava vihollinen. Ihminen on perisynnin vaikutuksesta sidottu syntisyyteen, minkä vuoksi kuolema tuo mukanaan uhan ikuisesta erosta Jumalan kanssa. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi syntiä sanotaan kuoleman pistimeksi (1. Kor. 15:56) ja Paholaista kuoleman valtiaaksi (Hepr. 2:14).

Paavali lienee ajatellut, että ruumiillinen kuolema tuli ihmiskunnan osaksi vasta lankeemuksen myötä, mutta mielestäni yllä esittämäni tulkinta ei heikennä Paavalin tekemän Aadamin ja Kristuksen välisen rinnastuksen alkuperäistä tehoa.

Paavali nimittäin kirjoittaa synnistä ja kuolemasta juuri tässä yhteydessä: ”Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen ansiosta kaikkien osaksi” (Room. 5:15).

Vaikka kuolema olisikin ollut ihmisen luonnollinen osa jo ennen lankeemusta, lankeemuksen myötä synti ja hengellinen kuolema (eli ero Jumalasta) tulivat maailmaan, minkä seurauksena myös ruumiillisesta kuolemasta tuli ihmistä uhkaava saatanallinen mahti, jonka vallasta hänet tuli pelastaa.

Uusi luominen?

Luonnontieteiden mukanaan tuoma käsitys kuolemasta luonnollisena osana luotua todellisuutta ei kuitenkaan esitä haastetta ainoastaan kristillisille opeille luomisesta ja lankeemuksesta, vaan myös eskatologiasta. Katolisen kirkon katekismuksessa Jumalan historian lopussa toteuttamasta luomakunnan uudistamisesta sanotaan nimittäin seuraavasti:

Näkyvä maailmankaikkeus on sekin säädetty uudistumaan, ”jotta maailma asetettaisiin alkutilaansa ja olisi siitä lähtien minkään estämättä vanhurskaiden palveluksessa” (Ireneus, Adversus haereses 5,32) ja olisi siten osallinen heidän kirkastamisestaan ylösnousseessa Jeesuksessa Kristuksessa. (KKK, 1047)

Kuinka kristittyjen toivon kohteena oleva uusi luominen ja ikuinen elämä Jumalan yhteydessä tulee ymmärtää, mikäli luomakuntaan on alusta asti kuulunut ruumiillinen kuolema? Tätä aihetta käsittelen ensi viikolla ilmestyvässä, tämän artikkelisarjan viimeisessä osassa.

Kirjallisuus

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

2 vastausta artikkeliin “Evoluutio, luominen ja kuolema – osa II

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s