Evoluutio, luominen ja kuolema – osa I

Kysymys uskon ja tieteen välisestä suhteesta on tärkeä ja kiinnostava. Vaikka kuva tieteen ja uskon välisestä ristiriidasta elää sitkeästi tavallisen kaduntallaajan mielessä, kristinuskon valtavirta, muun muassa katolinen kirkko, katsoo uskon ja tieteen olevan yhteensopivia. Katolisen kirkon katekismus siteeraa molempia Vatikaanin kirkolliskokouksia muotoillessaan kantansa tähän kysymykseen:

Usko ja tiede. ”Vaikka … usko onkin järkeä korkeampi, ei uskon ja järjen välillä voi koskaan esiintyä todellista ristiriitaa, koska Jumala, joka ilmoittaa salaisuuksia ja vuodattaa meihin uskon, on sama, joka on antanut ihmishengelle järjen valon, eikä Jumala voi kieltää itseään eikä toisaalta totuus koskaan voi olla ristiriidassa jonkin toisen totuuden kanssa” (Dei Filius, c.4). ”Sen vuoksi ei järjestelmällinen tutkimus minkään tieteen alalla, jos se tapahtuu todella tieteellisin keinoin ja noudattaa moraalin normeja, itse asiassa koskaan ole ristiriidassa uskon kanssa, koska maalliset asiat ja uskonasiat ovat lähtöisin samasta Jumalasta. Jos siis joku nöyrin ja kärsivällisin mielin koettaa ottaa selville luonnon salaisuuksia, niin häntä tavallaan ohjaa Jumalan käsi, vaikka hän ei sitä tietäisikään” (Gaudium et Spes, 36). (KKK, 159)

Jos siis maailmasta saadaan todella tieteellistä ja hyvin perusteltua tietoa, se ei katolisen kirkon mukaan voi olla ristiriidassa uskon kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi luomista ja ihmistä koskevan ilmoituksen pitäisi olla sopusoinnussa hyvin perustellun tieteellisen näkemyksen kanssa.

Kun tässä artikkelissa puhun ”tieteellisestä näkemyksestä” lajien synnystä, tarkoitan evoluutioteoriaa, jolla on yhä takanaan tiedemiesten laaja konsensus. En ole luonnontieteilijä, vaan teologi, minkä vuoksi en ota kantaa argumentteihin evoluution puolesta tai sitä vastaan. Koska tarkoituksenani on tarkastella evoluutioteorian ja kristinuskon yhteensopivuutta, pidän taustaoletuksenani, että evoluutio on tieteellinen tosiasia.

Jos kuitenkin pidetään kiinni uskon ja tieteen yhteensopivuudesta edellä esitettyjen taustaolettamuksien puitteissa, joitakin kristillisiä opinkohtia joudutaan sanoittamaan uudella tavalla. Onkin mielenkiintoinen kysymys, onnistuuko tämä siten, että uskonkohtien olennainen sisältö ei vääristy. Olen aiemmin käsitellyt uskon ja tieteen yhteensopivuutta esimerkiksi perisyntiopin kohdalla, ja olen asiasta edelleen samaa mieltä kuin kaksi vuotta aikaisemmin.

”…Ja kaikki oli hyvää”?

Aihe, jota en käsitellyt tuolloin, on perinteisesti kristilliseen ajatteluun kuulunut oppi, jonka mukaan synti ja kuolema liittyvät olennaisesti toisiinsa, ja jonka mukaan kuolema tuli maailmaan syntiinlankeemuksen seurauksena. On myös perinteisesti ajateltu, että ihmissuku polveutuu kahdesta ihmisestä, Aadamista ja Eevasta, jotka olivat ennen lankeemustaan alkuvanhurskauden ja kuolemattomuuden tilassa.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska Raamatussa sanotaan, että ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:31), monet näkevät kuoleman ja väkivallan tulleen myös eläinkunnan osaksi vasta lankeemuksen myötä. Tätä tulkintaa tukee myös Roomalaiskirjeen kohta, joka kuuluu:

Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. (Room. 8:19–23)

Monien kristittyjen huoli on, että evoluutioteoria on sovittamattomassa ristiriidassa kristillisen uskon kanssa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen ja koko maailman alun perin hyväksi ja aikoo myös lopulta palauttaa kaiken tähän tilaan. Jos maailmaan kuuluu luonnostaan kuolemaa ja aggressiota, kuinka sen paremmin kristillinen luomiskäsitys kuin eskatologiakaan voisi olla totta?

Opetusviran kanta?

Evoluutioteorian kanssa ristiriidassa ei näytä olevan ainoastaan Raamattu, vaan myös katolisen kirkon opetusviran aiemmat kannanotot. Vuosina 1545–1563 pidetyn Trenton kirkolliskokouksen perisyntioppia koskeva dekreetti jyrähtelee seuraavasti:

1. Jos joku ei tunnusta, että kun ensimmäinen ihminen Aadam oli rikkonut Jumalan käskyä paratiisissa, hän menetti pyhyyden ja vanhurskauden tilan, johon hänet oli asetettu, ja syntinsä rikkomuksen kautta sai tällä tavoin osakseen Jumalan vihan ja suuttumuksen ja siten myös kuoleman, jolla Jumala oli häntä aiemmin uhannut, ja kuoleman myötä vankeuden hänen alaisuudessaan, jolla siitä lähtien on ollut kuolema vallassaan, eli Paholaisen (Hepr. 2:14), ja että koko Aadam muuttui syntinsä rikkomuksen myötä huonommaksi sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta, hän olkoon kirottu. (DH 1511)

Tämän varhaismodernilla ajalla annetun oppituomion lisäksi ihmisen alkuhistoriaan otti kantaa myös paavi Pius XII vuoden 1950 kiertokirjeessään Humani Generis, jossa sanotaan:

Kun kuitenkin on kyse eräästä toisesta hypoteettisesta mielipiteestä, eli niin kutsutusta polygenismistä, silloin kirkon pojat eivät millään muotoa nauti tällaisesta vapaudesta. Sillä uskovat kristityt eivät voi hyväksyä näkemystä, joka väittää joko, että Aadamin jälkeen maan päällä oli olemassa todellisia ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet luonnollisesti hänestä, kaikkien esivanhemmasta, tai että Aadam edustaa useita tällaisia esivanhempia. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, kuinka sellainen kanta on sovitettavissa yhteen sen kanssa, jonka totuuden ilmoituksen lähteet ja kirkon opetusvirka ovat julistaneet perisynnistä, joka lähtee yhden Aadamin todella tekemästä synnistä, joka on suvunjatkamisen kautta siirtynyt kaikkien osaksi, ja joka on jokaisessa hänen omansa. (DH 3897)

Raamattu ja maailman myyttinen alkuhistoria

Kun siis sekä Raamattu että kirkon opetusviran kannanotot näyttävät pitävän luovuttamattomina asioita, joita on suorastaan mahdotonta sovittaa yhteen evoluutioteorian tai muidenkaan maailman alkuhistoriaa koskevien tieteellisten näkemysten kanssa, onko kristityn vain purtava hammasta ja tehdä kipeä valinta uskon ja tieteen välillä?

Ei sentään. On nimittäin pidettävä mielessä, että sen paremmin Raamattu kuin kirkon opetusviran lausunnotkaan eivät ole mitään taivaasta tippuneita ukaaseja, jotka ovat täysin oman historiallisen syntykontekstinsa vaikutuksen ulottumattomissa. Raamattu on kokoelma antiikin aikaisia tekstejä, ja huolimatta siitä, että se on Jumalan inspiroimaa ilmoitusta, sitä täytyy myös lukea syntykontekstinsa valossa.

Kun käsittelin aihetta viimeksi, otin jo esille Vanhassa testamentissa esitetyn maailmankuvan ja mesopotamialaisen maailmankuvan väliset yhtäläisyydet. On hyvin uskottavaa ajatella, että Toorassa ja ylipäätään Vanhassa testamentissa pääaiheena olevaa kertomusta Jumalan suhteesta valittuun kansaansa Israeliin sen historian eri vaiheissa on jatkettu taaksepäin aina maailman myyttiseen alkuhistoriaan saakka, mikä ei ole lainkaan harvinaista tuon ajan kirjallisuudessa.

Vanhan testamentin luomiskertomuksia ei ole siis mitenkään välttämätöntä tulkita historiallisina kuvauksina, vaan luomismyytteinä, joiden tarkoitus on kertoa meille asioita ihmisestä, hänen paikastaan maailmassa ja hänen suhteestaan Jumalaan.

Saman voi luontevasti katsoa pätevän myös muihin Vanhan testamentin ihmiskunnan alkuhistoriaa käsitteleviin teksteihin (1. Moos. 1–11). Ne valottavat myytin keinoin joitain ihmiselämän osa-alueita, kuten miksi ihminen kuolee, miksi nainen synnyttää kivulla, miksi ihmiset puhuvat eri kieliä, jne.

Puhtaammin historiallinen kertomus Israelin kansan historiasta alkaa puolestaan luvusta 12 kun Jumala kutsuu Abramin. Vaikka teksti ei itse sanokaan, että tämä on sitten myytti, jota ei tule pitää historiallisena kuvauksena, tämä tulkinta on luonteva ottaen huomioon tekstin kirjallisuudenlajin ja historiallisen ja kulttuurisen kontekstin.

Trento ja historiallinen Aadam

Entäs sitten aiemmin mainitut kirkon opetusviran lausunnot? Ainakin niissä Vanhan testamentin alkukertomukset ymmärretään selvästi historiallisina kertomuksina. Kuitenkin myös opetusviran kannanotot ovat arvovaltaisuudestaan huolimatta tapahtuneet tietyissä historiallisissa tilanteissa oman aikansa maailmankuvaa edustavien ihmisten toimesta. Fundamentalismi opetusviran lausuntojen suhteen ei ole sen hedelmällisempää kuin Raamatunkaan tapauksessa.

Esimerkiksi Trenton kirkolliskokoukseen kokoontuneet piispat ymmärsivät selvästi Aadamin historiallisena henkilönä, mutta 1500-luvulla tämä oli jokaiselle ihan itsestään selvä taustaoletus. Trenton päätarkoituksena ei ollutkaan argumentoida Aadamin historiallisuuden puolesta, vaan määritellä kirkon kanta perisyntiopista.

Trenton opetukseen kuuluu, että perisynti on seurausta ihmisen todellisesta synnistä, jonka seurauksena perisynti tuli hallitsemaan inhimillistä todellisuutta. Ihmisen syntisyyden vuoksi häntä myös uhkaa Jumalan rangaistus ja ikuinen kuolema.

Myöskään Trenton opetuksen, jonka mukaan ”Aadamin synti, joka on alkuperältään yksi ja siirtyy suvunjatkamisen, ei jäljittelyn, kautta” (DH 1513) ei ole välttämätöntä ymmärtää olevan ristiriidassa aiemmin esittämäni perisyntikäsityksen kanssa.

Trenton päähuomion kohteena ei ole biologia, vaan pelagiolaisuuden vastustaminen. Korostamalla, että perisynti siirtyy suvunjatkamisen kautta, Trenton tarkoituksena on vahvistaa kirkon pelagiolaisia vastaan omaksuma kanta, jonka mukaan perisynnin vaikutus ei jää ainoastaan Aadamin antamaan huonoon esimerkkiin, jota ihminen voi luonnollisilla kyvyillään olla myös noudattamatta, vaan että perisynti on väistämättä meissä jokaisessa.

Pius XII ja Vatikaanin II kirkolliskokous

His Holiness Pope Pius XII.pngToisin kuin Trenton isät, paavi Pius XII oli kuitenkin modernin ajan kasvattina hyvin tietoinen evoluutioteoriasta ja suorasanaisesti kielsi uskovia hyväksymästä kantaa, jossa Aadamin historiallisuus asetetaan kyseenalaiseksi. Vaikka Piuksen lausunto ei olekaan paavin virkansa suomalla arvovallalla (ex cathedra) antama oppimääritelmä, on paavin apostolinen kiertokirje joka tapauksessa hyvin korkeatasoista kirkon opetusviran toimintaa.

Kuitenkin myös tämä opetusviran lausunto on nähtävä osana omaa historiallista kontekstiaan. Pius XII oli viimeinen paavi, joka edusti 1800-lukulaista, ”modernin maailman erheitä” vastaan taistelevaa, katolilaisuutta. Piuksen edustaman, tuolloin katolisessa kirkossa vallalla olleen, näkemyksen mukaan moderni maailma oli kirkon vihollinen, jonka kanssa sovinto ollut mitenkään mahdollinen.

Kirkon 1800-luvun linjan huipentumana voidaan pitää vuosina 1869–1870 pidettyä Vatikaanin I kirkolliskokousta, joka korosti katolisten dogmien luonnetta Jumalan kirkolle antamana talletuksena, ”jotta se sitä uskollisesti säilyttäisi ja erehtymättömästi julistaisi”. Tästä johtuen ”on aina säilytettävä se pyhien dogmien merkitys, jonka pyhä äiti kirkko kerran on julistanut, eikä tästä merkityksestä saa koskaan jonkin korkeamman ymmärtämisen nimissä tai hahmossa poiketa” (Dei Filius, c.4).

Vatikaanin I kirkolliskokous sallii tieteelle vapauden toimia omien metodiensa mukaan, mutta samalla kuitenkin ”tarmokkaasti pyrkii siihen, etteivät tieteet omaksu itseensä jumalallisen opin vastaisia erehdyksiä”. Niinpä ymmärryksen, tiedon ja viisauden lisääntyminen tulee sen mukaan tapahtua ”omassa järjestyksessään yhden yhteisen dogman, yhden ja saman merkityksen ja saman käsityksen puitteissa”.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä kirkon asenne modernia maailmaa ja myös modernia luonnontiedettä kohtaan on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut. Vatikaanin II kirkolliskokous ei edeltäjästään poiketen korosta kirkon dogmien yhtä ja muuttumatonta merkitystä, vaan katsoi, että kirkon ymmärrys sille annetusta ilmoituksesta kasvaa (Dei Verbum, 8).

Vaikka siis sekä Vatikaanin ensimmäinen että toinen konsiili puhuvat uskon ja tieteen välisestä yhteensopivuudesta, niiden asenteet ja lähestymistavat erovat toisistaan kuin yö ja päivä. Vatikaanin II kirkolliskokous suhtautuu myös tieteen vapauteen aivan eri tavalla kuin edeltäjänsä:

Sen vuoksi on valitettava eräitä henkisiä asenteita, joita toisinaan on esiintynyt kristittyjen itsensäkin keskuudessa, koska he eivät ole riittävän selvästi tajunneet tieteen oikeutettua itsenäisyyttä. Siten syntyneiden kiistojen ja väittelyiden kautta he ovat saattaneet monet sellaiseen käsitykseen, että usko ja tiede olisivat keskenään ristiriidassa. (Gaudium et Spes, 36)

Uudelleentulkinnan paikka

Mikäli evoluutioteoria on siis hyvin perusteltu ja tieteellinen teoria, kirkko ei voi ummistaa silmiään ja korviaan ja pitäytyä esimoderneihin käsityksiin maailman ja ihmiskunnan alkuhistoriasta. Sen sijaan teologien tulee esittää kristilliset opit esimerkiksi luomisesta, perisynnistä ja eskatologiasta tavalla, joka ottaa huomioon luonnontieteiden tulokset, mutta samalla säilyttää niiden olennaisen sisällön ja merkityksen.

Pius XII:n esittämä peruste kannalleen oli, ettei ole lainkaan selvää, kuinka tieteen esittämä näkemys voitaisiin sovittaa yhteen kristinuskon kanssa. Tässä paavi on epäilemättä oikeassa, mutta nähdäkseni tehtävä ei kuitenkaan ole mahdoton. Miten tämä sitten voi onnistua kirkon perinteisten Aadamin alkuvanhurskautta, synnin ja kuoleman välistä yhteyttä ja eskatologista ennalleen palauttamista koskevien oppien kohdalla? Tätä ryhdyn pohtimaan ensi viikolla.

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin I kirkolliskokous (1996 [1869-1870]). Dogmaattinen konstituutio Jumalan Poika – Dei Filius. – Katolinen näkökulma, nro 5 (s. 9-24). Kääntänyt Martti Voutilainen OP. Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Pastoraalikonstituutio Gaudium et Spes Kirkosta nykymaailmassa. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot (s. 231-394). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

2 vastausta artikkeliin “Evoluutio, luominen ja kuolema – osa I

  1. Hei! En minäkään ole luonnontieteilijä, vaan terveystieteilijä, joka on perehtynyt luonnontieteeseen… mutta voinen muistuttaa tässä kohtaa, että evoluutioteoria on nimenomaan ennenkaikkea TEORIA. Ja tätä teoriaa ei vielä ole pystytty todentamaan mitenkään. Toisinsanoen ei ole voitu todistaa, että toisesta lajista voisi syntyä uusi laji evoluutionkaan myötä. Yleensä näissä (esim. aasi+hevonen= muuli) hybrideissä ei jälkeläiset olekaan suvunjatkamiskykyisiä. Sillä perusteella toisaalta voitaisiin ajatella juuri niin, että on luotu lajeja jo alun alkaenkin.

    1. Hei, ja kiitos kommentista! Kommenttisi koskee kahta tärkeää teemaa, jotka ovat kysymys tieteellisen teorian luonteesta ja siitä, miten evoluutio yleensä ymmärretään.

      Ensinnäkin tulee huomioida sanan ”teoria” monimerkityksisyys, mikä tuo muassaan tiettyä hankaluutta evoluutiosta käytävään keskusteluun. Arkikielessä ”teoria” tarkoittaa olettamusta tai arvailua, joka voi osua oikeaan tai sitten ei. Kun kuitenkin puhutaan tieteellisestä teoriasta, tällä sanalla on hieman eri merkitys. Tieteellisessä mielessä teoria tarkoittaa kokoelmaa kokeellisesti vahvistettuja hypoteeseja, jotka muodostavat ajatusjärjestelmän, jonka avulla pyritään ottamaan huomioon ja selittämään erilaisia ilmiöitä ja faktoja. Evoluutioteoria on teoria jälkimmäisessä mielessä, minkä vuoksi juuri se, että se on teoria, ei tee siitä vähemmän varteenotettavaa, vaan pikemminkin päinvastoin.

      Toiseksi on syytä huomioida, että evoluutio ei etene pelkästään suhteellisen nopeasti tapahtuvina ”hyppäyksinä”, jossa uusi laji olisi selvästi ja samanaikaisesti havaittavissa aiempien lajien rinnalla (kuten muuliesimerkissä). Sen sijaan evoluutio voidaan nähdä yksinkertaisesti prosessina, jossa eläinlajit muuttuvat hitaasti vuosimiljoonien kuluessa ja lähtevät eri ympäristöissä hitaasti kehittymään eri suuntiin. Jos vaikka ajatellaan kania ja alettaisiin katsastamaan taaksepäin menneitä kanisukupolvia, luultavasti vuosimiljoonien kuluessa tämän lajin ulkonäössä ja koossa havaittaisiin tapahtuneen hidasta muutosta, joka johtuu siitä, että olosuhteissa, joihin tämä eläinlaji on sopeutunut, on tapahtunut muutosta. Kelattaessa vuosituhansia taaksepäin, tämän kanin esi-isä näyttäisi luultavasti jossain vaiheessa nykykania enemmän marsulta tai vastaavalta. Kun tämän ”esikanilajin” edustajia on sitten päätynyt lajin muista populaatioista erilleen, se alkaa uudessa ympäristössä kehittyä eri suuntaan ja vuosimiljoonien kehityksen tuloksena saattaa olla vaikkapa jonkinlainen kissaeläin. Näin ollen tämä marsumainen ”esikani” olisi sekä kanin että tämän kissaeläimen kantamuoto.

      Yllä esittämäni esimerkki ei pyri olemaan tarkka selostus kanin kehittymisestä, vaan sen tarkoituksena on kuvata sitä, millä tavalla eri eliölajit kehittyvät. Richard Dawkins esittää samanlaisen esimerkin evoluutioteoriaa popularisoivassa teoksessaan The Greatest Show on Earth.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s