Myöhäiskeskiajalla elänyt bysanttilainen teologi Gregorios Palamas (1296–1359) ajatteli oikeaoppisen teologian tunnusmerkkinä olevan paradoksaalisuuden: oikeaoppinen teologi puhuu asioita, jotka ovat keskenään jännitteessä ja jopa näennäisessä ristiriidassa. Harhaoppiset puolestaan tyypillisesti ylikorostavat dogmin yhtä puolta, mutta hylkäävät toisen puolen.
Mielestäni tämä on erittäin hyvin sanottu, sillä vaikka tätä jännitteisyyttä ei liity suinkaan kaikkiin kristillisiin opinkappaleisiin, pätee yllä mainittu periaate kuitenkin kaikkein tärkeimpiin kirkon dogmeihin. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa kiinnitänkin huomion kahteen kristilliseen oppiin, joissa Gregorioksen mainitsema jännitteisyys tulee mielestäni erityisen hyvin esille: kristologiaan ja armo-oppiin.
Kaksi eri kristologiaa
Kaikista kirkon historian aikana kehittyneistä opeista oppi Kristuksen persoonasta lienee ollut kaikkein pisimmän ja riitaisimman prosessin tulos. Kristus oli ollut keskiössä jo 300-luvulla, jolloin Nikean I kirkolliskokous määritteli vuonna 325 Pojan olevan samaa olemusta kuin Isä.
Tämä tunnustus sai osakseen riitaisan vastaanoton, ja Nikean jälkeinen kriisi kesti aina vuoteen 381, jolloin Konstantinopolin I kirkolliskokous vahvisti Nikean opetuksen ja julisti opin, jonka mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi Jumala kolmessa persoonassa.
Kun kolminaisuusoppi oli vahvistettu katolisen kirkon uskonkappaleeksi, kysymys Kristuksen persoonasta muuttui entistäkin polttavammaksi: kun kerran Kristus on samaa olemusta kuin Isä, kuinka hänen tosi jumaluutensa on suhteessa hänen ihmisyyteensä hänen inkarnoituneessa tilassaan?
Kaksi kilpailevaa vastausyritystä nousivat 400-luvun alkupuoliskolla hallitsevaan asemaan: aleksandrialaisen koulukunnan teologia hypostaattisesta unionista ja antiokialaisen koulukunnan näkemys, jonka mukaan jumalallinen Logos asui Jeesuksessa Kristuksessa. Aleksandrialaisen kannan näkyvin edustaja oli Kyrillos Aleksandrialainen (376–444) ja antiokialaisen teologian johtohahmona toimi Theororos Mopsuestialainen (n. 350–428).
Aleksandrialainen teologia otti lähtökohdakseen kolminaisuusopin tarjoaman termistön, jonka mukaan Jumalan yhdessä olemuksessa on kolme hypostaasia, eli persoonaa. Aleksandrialaisen kristologian mukaan jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet inkarnoituneen Logoksen hypostaasissa niin, ettei inkarnaation jälkeen voida puhua Kristuksen inhimillisestä ja jumalallisesta luonnosta, vaan yhdestä inkarnoituneen Logoksen (jumalallisesta) luonnosta.
Aleksanrialaiseen kristologiaan kuului myös oppi jumalallisen ja inhimillisen luonnon ominaisuuksien siirtymisestä (communicatio idiomatum) Kristuksen yhdelle hypostaasille. Kun siis Kristus kuoli ristillä, voidaan sanoa, että Jumala kuoli, koska inhimilliseen luontoon kuuluva kuolevaisuus oli siirtynyt osaksi inkarnoituneen Logoksen yhtä, jumalallista hypostaasia.
Kun aleksandrialaisen kristologian pääkorostuksena oli Logoksen todellinen lihaksitulo (vrt. Joh. 1:14), antiokialaisen teologian päähuolenaiheena oli jumalallisen ja inhimillisen luonnon välisen eron silmälläpitäminen. Antiokialaisille puhe Jumalan kärsimisestä ja kuolemasta oli nimittäin suoranaista jumalanpilkkaa.
Heidän mukaansa jumalallinen Logos asui inhimillisessä Kristuksessa koko täyteydessään (vrt. Kol. 2:9), mutta niin, että jumalallinen ja inhimillinen luonto pysyivät tiukasti erillään. Niinpä antiokialaiset teologit olivat kielenkäytössään hyvin tarkkoja siitä, että ristillä kärsi vain Kristuksen inhimillinen, eikä missään nimessä jumalallinen luonto.
Kirkon kristologian kehitys
Tämä kristologinen erimielisyys äityi katkeraksi välienselvittelyksi, kun Antiokian koulukuntaa edustava Konstantinopolin patriarkka Nestorios (386 – 450) sanoi, että Jeesuksen äitiä Neitsyt Mariaa ei tulisi kutsua Jumalansynnytäjäksi (Θεοτόκος), vaan ainoastaan Kristuksensynnyttäjäksi tai ihmisensynnyttäjäksi. Olihan Maria synnyttänyt ainoastaan Jeesuksen inhimillisen luonnon, eikä jumalallista, jolla ei ole alkua.
Kiista ratkaistiin Kyrillos Aleksandrialaisen johdolla Efeson kirkolliskokouksessa vuonna 431, jossa vahvistettiin Neitsyt Marian asema Jumalansynnyttäjänä ja tuomittiin Nestorios harhaoppiseksi. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut kiistaa, vaan Kristuksen luontojen välinen suhde jäi edelleen polttavaksi kysymykseksi, joka vaati täsmällisen määrittelyn.
Tällainen määrittely annettiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Siellä hyväksyttiin paavi Leo I:n kanta, joka pyrki tasapainoilemaan aleksandrialaisen ja antiokialaisen ääripään välillä.
Heti kirkolliskokoustekstin johdannossa tuomitaan molemmat kannat: sekä ne, jotka kieltäytyvät kutsumasta Mariaa Jumalansynnyttäjäksi, että ne, jotka ”tuovat sekasortoa ja sekoittamista ja kuvittelevat mielettömästi lihan ja jumaluuden olevan yksi luonto ja väittävät Ainosyntyisen jumalallisen luonnon kärsineen tässä sekoituksessa” (DH 300). Konsiilin määritelmän mukaan:
Yksi ja sama Herra Kristus, Ainosyntyinen Poika tulee tunnustaa kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta. Luontojen erot eivät suinkaan hävinneet niiden yhdistymisen vuoksi, vaan pikemminkin molempien luontojen ominaisuudet säilyivät kun ne yhdistyivät yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi hypostaasiksi. (DH 302)
Khalkedonissa vahvistettiin siis antiokialaista kantaa mukaillen Kristuksen kahden luonnon välisen erotuksen säilyminen myös inkarnaation jälkeen, mutta samalla myös aleksandrialainen teologia hypostaattisesta unionista. Vuonna 553 Konstantinopolin II kirkolliskokouksessa kirottiin kanta, jonka mukaan ”Jumalan Logos, joka teki ihmeitä, on eri kuin Kristus, joka kärsi” (DH 423).
Sekä jumalallinen kyky tehdä ihmeitä, että inhimillinen mahdollisuus kuolla ovat siis yhden ja saman Kristuksen ominaisuuksia. Näin katolinen kirkko vahvisti siis opin ominaisuuksien siirtymisestä (communicatio idiomatum) Kristuksen yhdelle hypostaasille, jolle kuuluu sekä inhimillinen, että jumalallinen luonto. Näin Jumalan voidaan sanoa todella kuolleen ristillä (koska inkarnoitunut Kristus on tosi Jumala), vaikka kuolevaisuus ei koskaan siirtynytkään jumalallisen luonnon ominaisuudeksi.
Konstantinopolin III kirkolliskokouksessa määriteltiin vuonna 680 Kristuksella olevan kahden luonnon myötä myös kaksi tahtoa, yksi inhimillinen ja yksi jumalallinen. Kristuksen jumalallinen tahto on puolestaan sama kuin koko Kolminaisuuden yksi tahto. Kaksitahto-oppia perusteltiinkin kirkolliskokouksessa muun muassa juuri kolminaisuusopilla:
Niinpä se [kirkko] siis … tunnustaa ja julistaa hänellä [Kristuksella] olevan kaksi luonnollista tahtoa ja kaksi luonnollista toimintaa. Sillä jos tahto ymmärrettäisiin persoonalle kuuluvaksi samalla kun Pyhällä Kolminaisuudella sanotaan olevan kolme persoonaa, on välttämätöntä, että [myös Kolminaisuudella] sanottaisiin olevan kolme persoonalle kuuluvaa tahtoa ja persoonalle kuuluvaa toimintaa (mikä on älytöntä ja liian jumalatonta). (DH 545)
Kristologisen dogman paradoksaalinen luonne
Kaiken sanotun perusteella Gregorios Palamaksen periaate näyttää pätevän kirkon oppiin Kristuksen persoonasta oikein hyvin. Molemmat harhaopeiksi julistetut kannat, nestoriolaisuus ja monofysitismi (yksiluonto-oppi) korostivat vain opin toista puolta mutta hylkäsivät toisen.
Nestoriolaiset tunnustivat luontojen välisen erotuksen säilyneen myös inkarnaation jälkeen ja pitivät tärkeänä sitä, että Kristuksen jumalallisen luonnon ei sanottaisi kärsineen ristillä. Monofysiitit taas pitivät kiinni siitä, että Logos on erottamattomasti yhdistynyt ihmisluontoon ja että itse Jumala on kärsimyksellään pelastanut ihmiskunnan. Katolinen kirkko hyväksyi nämä molemmat puolet, vaikka ne näyttävätkin olevan keskenään vaikeassa jännitteessä.
Kuinka sekä ihmisyys että jumaluus voivat olla samaan aikaan täydellisesti yhdessä persoonassa? Kuinka jumalallisen ja inhimillisen luonnon voidaan sanoa olevan erottamattomasti yhdistyneen hypostaattisessa unionissa, mutta silti säilyttäneen niiden väliset erot?
Oppi Kristuksesta onkin suuri salaisuus, ja yritys purkaa se täysin ongelmattomaksi systeemiksi johtaa tämän paradoksin jommankumman puolen yksipuoliseen korostamiseen ja samalla koko kristinuskon vääristymiseen.
Kun Kristuksen persoonaa koskevat kiistat raivosivat idässä, Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon välistä suhdetta koskevaa kysymystä pohdittiin kuumeisesti läntisessä kristikunnassa. Käsittelenkin tätä Pyhän Hengen toimintaan liittyvää paradoksaalista luonnetta ensi viikolla.
Kirjallisuus
Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.
Pelikan, Jaroslav (1971). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 1: The Emergence of the Catholic Tradition (100–600). Chicago & London: The University of Chicago Press
– (1974). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Volume 2: The Spirit of Eastern Christendom (600–1700). Chicago & London: The University of Chicago Press.
Jumalapuhetta 