Tapaaminen Jeesuksen kanssa

Joskus tulee miettineeksi, miltä olisi tuntunut elää Palestiinassa hiukan ajanlaskun alun jälkeen ja nähdä Jeesus ”livenä”, ehkä jopa koskettaakin häntä. Miltä olisikaan tuntunut nähdä hänen ainakin oman mielikuvitukseni mukaan lempeän tutkiskeleva katseensa ja kuulla hänen puhettaan?

Hänen opetuslastensa saivat kokea kaiken tämän, ja Matteuksen mukaan Jeesus sanoikin heille: ”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet” (Matt. 13:16–17).

Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen myötä tällainen hänen käsin kosketeltavan konkreettinen kohtaaminen on tullut meille kristityille joksikin, joka odottaa meitä vasta rajan tuolla puolen. Vai onko?

Kristuksen läsnäolo kirkossa

Vaikka Kristus nousikin taivaaseen, hän on silti läsnä kirkossaan. Jeesus itse lupasi, että missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän on heidän keskellään (Matt. 18:20). Vaikka tämä lienee selvää jokaiselle kristitylle, tämä Kristuksen läsnäolon valtava lupaus tuppaa usein unohtumaan. Kun menemme kirkkoon, voimme luottaa siihen, että Kristus on läsnä.

Tämä läsnäolo ei ole kuitenkaan samanlaista kuin edellä kuvasin. Kirkossa Jeesus on läsnä hengellisesti siten, ettei häntä voi nähdä, kuulla tai koskettaa. Kirkko kuitenkin uskoo, että Kristus on messussa läsnä myös kouriintuntuvalla, konkreettisella tavalla eukaristian sakramentissa. Ylösnousseen erityinen läsnäolo eukaristiassa tulee hienolla tavalla esille esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kertomuksessa Emmauksen tien tapahtumista, kun Jeesuksen seuraajat tunnistavat hänet hänen murrettua leipää (Luuk. 24:30–31).

Tämäkin on kaikille katolilaisille ja monille muillekin kristityille ihan ”pässinlihaa”, mutta turhan monesti unohdamme eukaristian huiman salaisuuden ja merkityksen. Kuinka usein otammekaan Kristuksen ruumiin ja veren vastaan ajatus harhaillen ja tylsistynein mielin?

Tässä blogipostauksessa tahdonkin reflektoida eukaristian sakramenttia ja siinä tapahtuvaa todellista Kristuksen kohtaamista ja näin palauttaa mieliin (myös omaani), kuinka järisyttävä asia tämä viikoittain tapahtuva, usein harmillisen rutinoitunut sakramentti on.

Kirkon elämän keskipiste

Yksi asia, joka minua toistuvasti puhuttelee eukaristiassa, on sen keskeisyys kirkon elämälle kautta historian. Jo Uudessa testamentissa ehtoollinen kuului kyseenalaistamattomana varhaisten kristittyjen yhteisiin kokoontumisiin ja varhaisimmissa Uuden testamentin ulkopuolisissa kristillisissä kirjoituksissa on monia mielenkiintoisia tekstejä, jotka kertovat varhaisten kristittyjen ehtoollisen vietosta. Ensimmäisen vuosisadan lopusta tai toisen alusta oleva Didakhe, eli Apostolinen opetus, sisältää eukaristian vieton yhteydessä lausutun kiitosrukouksen:

Mitä tulee kiitosateriaan, lausukaa kiitosrukous seuraavasti. Ensinnä maljasta: Me kiitämme sinua, Isämme, sinun palvelijasi Daavidin pyhästä viinipuusta, jonka olet ilmoittanut meille palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! Sitten murretusta leivästä: Me kiitämme sinua, Isämme, elämästä ja tiedosta, jonka olet meille ilmoittanut palvelijasi Jeesuksen kautta. Sinulle kunnia iankaikkisesti! Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon sinun kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi. Sillä sinun on kunnia ja voima Jeesuksen Kristuksen kautta iankaikkisesti. (Apostolinen opetus 9,1–4)

Mielenkiintoista tässä rukouksessa on esimerkiksi ehtoollisen ja kirkon välinen yhteys: monista viljanjyvistä tehty yksi leipä on kuin yksi kirkko, joka kootaan kaikista kansoista. Eukaristian ja kirkon ykseyden välinen suhde tulee esille myös Ignatios Antiokialaisella, joka kirjoitti useita kirjeitä seurakunnille matkallaan kohti marttyyrikuolemaa Roomassa noin vuonna 110. Hän kirjoittaa tästä ”kuolemattomuuden lääkkeestä” (Ign. Ef. 20:2) seuraavasti:

Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari yksi ainoa samoin kuin piispa on yksi, yhdessä presbyteerien ja diakonien, palvelustovereideni kanssa. Näin tehkää, jotta toimisitte Jumalan mielen mukaan kaikessa, mitä teette. (Ign. Filad. 4:1)

Ehtoollisessa yhdistymme siis Jeesuksen ruumiiseen ja vereen, ja yhdellä kirkolla on ainoastaan yksi eukaristia. Ehtoollisessa tulemme siis yhdessä koko kirkon kanssa osallisiksi samasta Kristuksen ruumiista. Se on hyvä muistaa sunnuntaina kun lähestyy pappia, jolla on kädessään pieni, littana öylätti.

Sama sisältö, eri paketti

Meidän ei myöskään pidä antaa ulkomuodon hämätä. Kristittyjen keskuudessa on kirkon varhaisimmista ajoista alkaen elänyt usko siihen, että ehtoollisella nautittava leipä ja viini ovat salatulla tavalla Kristuksen ruumis ja veri. Tästä kirkon uskosta sen varhaisimpina aikoina kertoo kirkkoisien eukaristiasta käyttämä hätkähdyttävän konkreettinen kieli, vaikka täsmällistä dogmaattista muotoilua Kristuksen reaalipreesensistä ehtoollisessa sai odottaa monta sataa vuotta.

Kirkon mukaan kohtaamme Kristuksen ehtoollisessa yhtä todellisesti kuin jos olisimme paikan päällä Golgatalla noin vuonna 30. Tämä on ihme ja suuri osoitus Jumalan armosta ja laupeudesta, mutta silti eukaristian vastaanottaminen saattaa tuntua arkiselta. Jos kysymys on todella Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikö sen pitäisi olla paljon järisyttävämpi kokemus?

Ei välttämättä. Täytyy muistaa, että kaikki eivät seuranneet Jeesusta kun hän vielä vaelsi pitkin Galileaa eikä vielä hänen ylösnoustuaankaan. Vaikka näkisimmekin Jeesuksen sellaisena, kuin hän oli ennen kuolemaansa ja ylösnousemustaan, mutta tuntisimme hänet pelkästään inhimilliseltä kannalta (vrt. 2. Kor. 5:16), ei tämä meitä hyödyttäisi sen enempää kuin tavallisen öylätin syöminen.  Franciscus Assisilainen (n. 1181–1227), joka oli yksi keskiajan suurimmista pyhimyksistä, kirjoittaa tästä hyvin valaisevasti:

Koska Jumala on Henki, hänet voidaan nähdä vain Hengessä, sillä Henki on se, joka tekee eläväksi, mutta liha ei hyödytä mitään (Joh. 6:63). Mutta sikäli kuin Poika on Isän kaltainen, häntäkään ei kukaan näe muulla tavoin kuin voidaan nähdä Pyhä Henki. Sen vuoksi kaikki ne ovat tuomittuja, jotka ovat nähneet Herran Jeesuksen Kristuksen hänen ihmisyydessään mutta eivät ole nähneet häntä Hengessä eivätkä hänen jumalallisuudessaan eivätkä siten ole uskoneet, että hän on Jumalan tosi Poika.

Samaten ovat myös nykyään tuomittuja ne, jotka näkevät Kristuksen ruumiin sakramentin, joka pyhitetään Herran sanoilla leivän ja viinin muodossa papin käsissä alttarilla, mutta jotka eivät näe eivätkä usko Hengen ja hänen jumalallisuutensa mukaisesti, että siinä todella on Herramme Jeesuksen Kristuksen pyhä ruumis ja veri. Näin todistaa itse Korkein, joka sanoo: ”Tämä on minun ruumiini ja uuden liiton veri” ja ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä” (Joh. 6:54). (Kehotussanat, 1.)

Voimme siis todella kohdata Jeesuksen itsensä, joka on läsnä kirkossaan ja erityisesti eukaristian sakramentissa. Kun sunnuntaina valmistaudumme ottamaan vastaan tämän sakramentin, pitäkäämme mielessä ja mietiskelkäämme sitä, että alttarin edessä meitä odottaa itse Jeesus rakastavana ja armahtavana.

Hän, itse Jumala ja palvontamme kohde, on meitä vastassa oman ruumiinsa ja verensä meille tarjoten. Vaikka olisimme tienneet kaikki nämä asiat jo vuosia ja vaikka ottaisimmekin tämän sakramentin vastaan joka viikko (tai vaikka joka päivä jos tahdomme), tässä riittää varmasti ihmettelemistä koko elämän ajaksi.

Última Cena - Da Vinci 5.jpg

 

Kirjallisuus

Apostolinen opetus (1975). – Apostoliset isät (s. 146–161). Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Franciscus Assisilainen (1981). Kehotussanat – Kutsu köyhyyteen: kootut kirjoitukset (s. 41–54). Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Helsinki: Kirjapaja.

Ignatios Antiokialainen (1975). Ignatioksen kirje filadelfialaisille – Apostoliset isät (s. 98-103). Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s