Israel ja Jumalan kutsun peruuttamattomuus – osa II

Joulukuussa 2015 julkaistun kirkon ja juutalaisten välistä dialogia käsittelevän dokumentin koko otsikko on “The Gifts and the Calling of God are Irrevocable” (Rom. 11:29): A Reflection on Theological Questions Pertaining to Catholic–Jewish Relations on Occasion of the 50th Anniversary of “Nostra Aetate” (No. 4). Kuten alaotsikosta käy ilmi, kyseessä on siis teologisten kysymysten reflektointi, eikä kirkon opetusviran sitovaa opetusta. Tämä vahvistetaan myös asiakirjan esipuheessa.

Kuitenkaan näitä pohdintoja ei ole syytä ohittaa olankohautuksella, sillä ne joka tapauksessa tulevat viralliselta ja varsin korkea-arvoiselta taholta, ja edustavat selvästi Vatikaanin kantaa käsiteltävästä kysymyksestä. Dokumentin allekirjoittajien joukossa on muun muassa Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, (viime huhtikuussa Suomessakin vieraillut) kardinaali Kurt Koch.

Mitkä sitten ovat tämän suhteellisen tuoreen dokumentin teologiset pointit? Entä pitävätkö siitä mediassa levitetyt villit huhut paikkansa? Sanotaanko siinä todella, että juutalaiset eivät tarvitse Kristusta pelastuakseen?

Kristinuskon juutalaiset juuret

Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeisen katolisen kirkon ja juutalaisten välisen dialogin kannalta keskeisiä tapahtumia ja saavutuksia kerranneen luvun jälkeen dokumentissa ryhdytään käsittelemään tähän dialogiin liittyviä teologisia kysymyksiä.

Dokumentti korostaa kristinuskon juutalaisia juuria ja kristinuskon ja juutalaisuuden välistä läheistä suhdetta. Kristinuskon ja juutalaisuuden välisessä dialogissa ei olekaan sen mukaan kyse varsinaisesti kahden toisistaan täysin erilaisen uskonnon välisestä vuoropuhelusta, vaan sitä voidaan kutsua uskontojen väliseksi dialogiksi vain analogisesti.

Tekstissä asetutaan vastustamaan supersessionismia, eli näkemystä, jonka mukaan kirkko on korvannut Israelin Jumalan uutena kansana. Vaikka kirkon mukaan eksplisiittinen tai edes implisiittinen usko Jeesukseen on välttämätöntä pelastukselle, se ei kyseenalaista Jumalan Israelia kohtaan osoittamaa jatkuvaa rakkautta.

Asiakirjan mukaan supersessionismi on vieraantunut kristinuskon juurilta. Kristinuskon alkuaikoina kristityt olivat nimittäin osa monimuotoista juutalaisuutta, ja niiden välinen lopullinen ero tapahtui vasta satojen vuosien kuluessa.

Tekstissä otetaan kantaa myös raamatuntulkintaan. Supersessionismia on nimittäin usein perusteltu Heprealaiskirjeellä, jossa sanotaan esimerkiksi: ”Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se, mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian” (Hepr. 8:13).

Dokumentin mukaan tämän ja muiden vastaavien kohtien tarkoituksena ei ole kuitenkaan luoda vastakkainasettelua kirkon ja juutalaisten välille, vaan vahvistaa kristittyjen uskoa esittämällä Kristus todellisena ja ikuisena ylipappina, josta maallinen ylipapinvirka oli vain ajallinen ja katoava esikuva. Näin se ei siis esitä Vanhaa liittoa Uuden liiton vastakohtana, vaan vahvistaa Vanhan liiton pätevyyden esittämällä Kristuksen sen täyttymyksenä.

Vanhan ja Uuden liiton välinen suhde

Asiakirja jatkaa katekismuksen linjoilla sanomalla, että Vanhaa liittoa ei ole koskaan kumottu, vaan Uusi liitto tuo sen täyttymykseensä. Kristityt tulkitsevat Jeesusta edeltävän pelastushistorian Kristus-tapahtuman valossa. Uusi liitto ei siis korvaa Vanhaa, vaan paljastaa sen, mikä on implisiittisesti läsnä Vanhassa liitossa.

Sen sijaan että Vanha ja Uusi liitto nähtäisiin toistensa vastakohtina, ne nähdään osana yhden Jumalan ja ihmiskunnan välisen liiton jatkumoa. Jumala solmi liiton Abrahamin kanssa ja myöhemmin Mooseksen välityksellä koko Israelin kansan kanssa. Uusi liitto Jeesuksessa Kristuksessa on ikuinen ja lopullinen tulkinta näissä aiemmissa liitoissa annetusta ilmoituksesta. Nämä yhden liiton päivitetyt versiot eivät siis kumoa edellisiä, vaan tulkitsevat niitä ja antavat niille syvällisemmän merkityksen.

Uudessa liitossa Jumalan Abrahamin kanssa solmima liitto on saavuttanut sen yleismaailmallisuuden, minkä Jumala hänelle lupasi. Jeesuksen kautta myös pakanat ovat päässeet Abrahamin lapsiksi uskon kautta, ja näin Jumala on lupauksensa mukaisesti tehnyt hänestä kansojen paljouden isän (1. Moos. 17:5). Tätä vasten on myös ymmärrettävä Paavalin puhe siitä, että pakanat on oksastettu jaloon oliivipuuhun (Room. 11:17-24).

Sellainen Vanhan ja Uuden liiton välinen vastakkainasettelu, jossa Vanha esitetään ajallisena ja vain yhtä kansaa koskevana ja Uusi ikuisena ja universaalisena, on siis perimmiltään virheellinen. Vaikka Vanhaan liittoon kuuluu Mooseksen laki ja sen monet historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin sidonnaiset säädökset, myös tämä liitto on syvimmiltään ja Abrahamille annetun lupauksen perusteella suunnattu kaikille kansoille. Se, mikä laissa on ikuista ja universaalia, tulee kristinuskon mukaan esille Kristuksessa.

Yksi tie pelastukseen ja liiton purkamattomuus

Toisin kuin jotkut lehdet uutisoivat, asiakirjassa sanotaan selvästi, että usko siihen, että Jeesus Kristus on ainoa tie pelastukseen, kuuluu kristinuskon ytimeen, ja että ajatus kahdesta rinnakkaisesta pelastustiestä on ristiriidassa kristillisen uskon perusteiden kanssa.

Tästä ei dokumentin mukaan kuitenkaan vielä seuraa, että juutalaiset, jotka eivät eksplisiittisesti usko Jeesukseen Messiaana ja Jumalan Poikana, olisivat automaattisesti pelastuksen ulkopuolella. Kuinka juutalaiset sitten voivat osallistua Jumalan Kristuksessa tarjoamaan pelastukseen tunnustamatta uskoaan Jeesukseen, on tekstin mukaan kuitenkin käsittämätön mysteeri. Tämä saattaa kuulostaa kaukaa haetulta, mutta itse asiassa tämä sama paradoksaalisuus on läsnä myös Paavalilla:

Evankeliumin torjuessaan he [juutalaiset] ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua. Te olitte ennen tottelemattomia Jumalaa kohtaan, mutta noiden toisten tottelemattomuuden vuoksi Jumala on nyt armahtanut teidät. Samalla tavoin he ovat nyt olleet tottelemattomia, jotta myös heidät armahdettaisiin, kun te olette saaneet armahduksen. Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen. (Room. 11:28-32)

Toisaalta juutalaiset ovat ”Jumalan vihollisia” kieltäytyessään ottamasta Jeesusta vastaan Messiaana ja Jumalan Poikana, mutta ovat toisaalta Jumalalle rakkaita ”isien tähden”, eli sen vuoksi, että Jumala on solminut heidän kanssaan ikuisen liiton. Tässä yhteydessä Paavali kirjoittaa dokumentin otsikkonakin olevat sanat ”Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua”.

Asiakirjassa huomautetaan myös osuvasti, ettei liene sattumaa, että Paavali päättää tämän pohdintansa selkeän johtopäätöksen sijasta Jumalan teiden tutkimattomuutta ihmettelevään ylistykseen:

Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittelemättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä? Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin? Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen. (Room. 11:33-36)

Juutalaiset ja kirkon lähetystyö

Pelastusta koskevan kysymyksen ohella toinen mediassa kohahduttanut dokumentissa esitetty kanta on, että kirkko ei harjoita eikä tue mitään institutionaalista juutalaisia kohtaan suunnattua lähetystyötä. Tämä johtuu pääasiassa siitä hyvin erilaisesta asemasta, joka juutalaisilla on verrattuna muihin ei-kristillisiin uskontoihin. Asiakirjan mukaan kristityt ovat kuitenkin kutsuttuja todistamaan heidän uskostaan Kristukseen myös juutalaisten edessä.

Tämän linjan taustalla on Vatikaanin II kirkolliskokouksen teologinen näkemys Israelin asemasta Jumalan pelastushistoriassa ja eskatologiassa. Kuten edellisessä artikkelissani kertasin, Nostra Aetatessa todetaan, että siitä huolimatta, että suuri osa juutalaisista ei ole ottanut vastaan evankeliumia, he ovat Jumalalle yhä rakkaita, minkä jälkeen kirkon sanotaan odottavan sitä päivää, jonka yksin Jumala tuntee ja jona kaikki kansat palvelevat häntä yksimielisesti (Nostra Aetate, 4).

Dokumentin mukaan tässä eskatologisessa täyttymyksessä ei ole kyse siitä, että kirkko saa kaikki juutalaiset käännytettyä, vaan sen mukaan Jumala itse toteuttaa sen, että ”kaikki kansat yhteen ääneen rukoilevat Herraa ja palvelevat häntä yksimielisesti”. Nykytilanteessa, jossa suuri osa juutalaisesta kansasta on ”paatunutta”, mutta silti osallisia Jumalan solmimasta liitosta, on siis tämän näkemyksen mukaan kyse Jumalan salaisesta suunnitelmasta.

Tämän vuoksi juutalaiset eivät ole samalla tavalla lähetystyön kohteita kuin muiden uskontojen edustajat, vaan heidän kohtalonsa voi pakanoiden määrän täyttymistä odotellessa ja sen eteen töitä tehdessä uskoa Herran huomaan.

Arviointia

Dokumentin teologisiin ansioihin kuuluu mielestäni Jumalan pelastushistoriaa toimivasti ja syvällisesti tulkitseva näkemys, jonka mukaan Jumalan Abrahamin kanssa solmima liitto on sama liitto, kuin Uusi liitto Kristuksessa, joskin jälkimmäinen on tämän liiton täyttymys. Myös vaikeaa kysymystä juutalaisten kanssa solmitun liiton ikuisuudesta suhteesta Kristuksen universaaliin pelastavaan merkitykseen on käsitelty siten, että Raamatun tekstien monitahoisuus tulee hyvin näkyviin.

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessään: ”Veljet, minä toivon sydämestäni ja rukoilen Jumalaa, että he [juutalaiset] pelastuisivat. Voin todistaa, että he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys” (Room. 10:1-2).

Siinä, että suuri osa juutalaisista ei ota Jeesusta uskossa vastaan ei siis välttämättä ole ainakaan kaikkien kohdalla kyse tottelemattomuudesta tai paatuneisuudesta, vaan kuuliaisuudesta Jumalan heidän kanssaan solmimaa liittoa kohtaan ja aidosta vaikeudesta ymmärtää, kuinka sanoma Jeesuksesta voisi olla jatkumossa tämän Jumalan antaman, pyhän ilmoituksen kanssa. Kuten Paavali sanoo, heidän ongelmansa ei ole innossa, vaan ymmärryksessä.

Tässä kohtaa mielestäni tärkeä yksityiskohta on tässä artikkelissa tarkastelemani dokumentin maininta, jonka mukaan pelastukselle välttämätöntä on joko eksplisiittinen tai implisiittinen usko Jeesukseen. Tekstissä sitä, että juutalaiset ovat osallisia Jumalan Kristuksessa tarjoamasta pelastuksesta tunnustamatta Kristusta eksplisiittisesti, pidetään mysteerinä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heidän Jumalaa kohtaan suuntautuvassa innossaan ja totuuden etsinnässään voisi olla kyse implisiittisestä sydämen uskosta. On mahdollista, että ainakin joillakin juutalaisilla, jotka eivät ole ottaneet Jeesusta vastaan, on käsitys, että sanoma hänestä on sovittamattomassa ristiriidassa Vanhan testamentin (tai kuten juutalaiset sanoisivat, Heprealaisen Raamatun) kanssa.

Näin he eivät torjuisi implisiittisesti todellista Kristusta, vaan ainoastaan oman mielikuvansa hänestä. Vatikaanin II kirkolliskokouksen pastoraalikonstituution Gaudium et Spesin mukaan jotkut ateistit ajattelevat samaan tapaan hylkäävänsä kristinuskon Jumalan, vaikka tosiasiassa hylkäävätkin jotain ihan muuta: ”Toiset kuvittelevat Jumalan sellaiseksi, ettei se hahmo, jonka he torjuvat, mitenkään ole evankeliumin Jumala” (Gaudium et Spes, 19).

Jos juutalainen (kuten kuka tahansa muukin ihminen) kuitenkin todella tietää, mitä tekee ja torjuu Jeesuksen sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti, on hänellä todellinen ja hyvin vakava mahdollisuus joutua Jumalan Kristuksessa koko ihmiskunnalle tarjoaman pelastuksen ulkopuolelle.

Kristillisen näkökannan mukaan tämä johtuu siitä, että Jeesus ei ole mikään ulkoinen lisä Vanhaan liittoon, vaan hänessä se, mikä on Vanhassa liitossa kaikkein perustavinta, tulee ilmi koko täyteydessään. Jos siis todella torjuu Jeesuksen sekä eksplisiittisesti sekä implisiittisesti, ei torju ainoastaan häntä, vaan Jumalan koko liiton.

Kirkon ja juutalaisten välisiä suhteita ylläpitävän paavillisen komission julkaisema dokumentti korostaa myös erittäin rakentavalla tavalla kristinuskon ja juutalaisuuden läheistä suhdetta niin historiallisesti kuin teologisestikin, ja esittää hyvin perustein, että hedelmätön vastakkainasettelu juutalaisten ja kristittyjen välillä on aikansa elänyttä.

Jumalan hyvyyteen luottaen voimmekin yhdessä Paavalin kanssa sydämestämme toivoa ja rukoilla, että hän johtaisi myös juutalaiset Kristuksessa kaikille ihmisille tuomastaan pelastuksesta osallisiksi tavalla, jonka hän yksin tuntee.

Kirjallisuus

Commission for Religious Relations with the Jews (2015). “The Gifts and the Calling of God are Irrevocable” (Rom. 11:29): A Reflection on Theological Questions Pertaining to Catholic–Jewish Relations on Occasion of the 50th Anniversary of “Nostra Aetate” (No. 4).

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Pastoraalikonstituutio Gaudium et Spes Kirkosta nykymaailmassa. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2013 [1965]). Julistus Nostra Aetate Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Toinen osa: Julistukset ja dekreetit. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Joseph Ratzinger (1999) Many Religions – One Covenant: Israel, the Church and the World. San Francisco: Ignatius Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s