Israel ja Jumalan kutsun peruuttamattomuus – osa I

Vatikaanin ja juutalaisten välisiä suhteita ylläpitävä paavillinen komissio julkaisi 10.12.2015 asiakirjan, jossa käsitellään katolisen kirkon ja juutalaisten välisiin suhteisiin liittyviä teologisia kysymyksiä. Dokumentti julkaistiin 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen kirkon ja ei-kristillisten uskontojen välistä suhdetta koskevan julistuksen Nostra Aetaten julkaisemisen jälkeen.

Dokumentti sai osakseen huomiota lehdistössä, koska se ei rohkaise käännyttämään juutalaisia ja sanoo myös heidän olevan osallisia Jumalan pelastustyöstä. Raflaavimmat lööpit kirkuivat, että Vatikaanin mukaan juutalaiset eivät tarvitse Kristusta pelastuakseen.

Mistä sitten on kysymys? Mitä kirkko opettaa juutalaisten asemasta pelastushistoriassa? Onko katolisen kirkon mukaan todella olemassa kaksi rinnakkaista pelastustietä Jumalan luo?

Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa tarkastelen näitä kysymyksiä pureutumalla katolisen kirkon juutalaisia koskevaan opetukseen Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksessa Nostra Aetate ja Katolisen kirkon katekismuksessa sekä kirkon juutalaisten suhteiden komission tuoreessa asiakirjassa esitettyihin pohdintoihin.

Synkkä historia

Kuten edellä mainitsemastani uutisoinnista voi päätellä, katolisen kirkon suhteet juutalaisiin ovat nykyään erittäin lämpimät. Kuitenkin kirkon ja juutalaisten välinen historia on ollut täynnä verta, hikeä ja kyyneliä. Jo Raamatussa on havaittavissa varhaisten kristittyjen ja (muiden) juutalaisten välinen jännite, ja ajan myötä kristinusko ja juutalaisuus kasvoivat toisistaan kokonaan erilleen.

Tästä huolimatta kirkko ei katkaissut juutalaisia juuriaan, vaikka tähänkin oli pyrkimystä. Toisella vuosisadalla Markionin tavoitteena oli kitkeä kristittyjen pyhistä kirjoituksista kokonaan pois kaikki, mikä viittasi juutalaisuuteen. Hänen Raamattunsa käsittikin lopulta ainoastaan osan Paavalin kirjeistä ja muokatun version Luukkaan evankeliumista. Kirkko kuitenkin hylkäsi hänen kristinuskontulkintansa ja vahvisti Vanhan testamentin olevan olennainen osa kristittyjen Raamattua.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut positiivista asennetta juutalaisiin, pikemminkin päinvastoin. Keskiajalle tultaessa kirkossa oli nimittäin yleistynyt näkemys, jonka mukaan kirkko on korvannut Israelin Jumalan kansana, ja on siis ”uusi Israel”. Juutalaiset nähtiin sokeina ja jääräpäisinä Jumalan lopullisen ilmoituksen kieltäjinä, ja heidän katsottiin usein olevan myös kollektiivisesti syypäitä Jeesuksen murhaamiseen.

Pitkin historiaa juutalaisia onkin vainottu Euroopassa kristittyjen toimesta. Viimeisin ja pysäyttävin esimerkki Euroopassa tapahtuneista juutalaisvainoista on natsien toisen maailmansodan aikana toimeenpanema holokausti (shoah), jossa arviolta noin 6 miljoonaa juutalaista menetti henkensä. Tämä sanoinkuvaamaton inhimillinen tragedia sai myös kirkon tarkastelemaan suhdettaan juutalaisiin entistä huolellisemmin.

Vatikaanin II kirkolliskokous ja kirkon suhde juutalaisiin

Vatikaanin II kirkolliskokouksen tuottamissa teksteissä kirkon suhdetta juutalaisiin käsitellään Nostra Aetaten neljännessä kohdassa. Tekstissä esitetään tähän suhteeseen liittyviä teologisia huomioita ja otetaan kantaa myös käytännöllisempiin asioihin.

Siinä tunnustetaan, että kristityt ovat saaneet kutsumuksensa Abrahamin kutsumisessa ja että kirkon pelastus on ilmaistu kätketyin merkein Israelin kansan vaelluksessa pois Egyptistä. Se panee merkille, että kirkko sai Israelin välityksellä Vanhan testamentin, ja että juutalaisten kansasta polveutuivat myös Jeesus ja apostolit:

Kirkko pitää niin ikään aina mielessään apostoli Paavalin sanat sukunsa jäsenistä: heidät ”Jumala on ottanut lapsikseen ja heille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot, heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset. Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin” (Room. 9:4-5), Neitsyt Marian poika. Se muistaa myös, että apostolit, kirkon perustus ja tukipylväät, sekä useimmat niistä ensimmäisistä opetuslapsista, jotka julistivat Kristuksen evankeliumia maailmalle, polveutuivat juutalaisten kansasta. (Nostra Aetate , 4)

Nostra Aetate siteeraa Roomalaiskirjettä ja julistaa, että kirkko ”saa ravintonsa sen hyvän oliivipuun juurista, johon pakanoiden muodostama villi oliivipuu on oksastettu” (Room. 11:17-24). Kristus on sovittanut sekä juutalaiset ja pakanat ja tehnyt nämä molemmat yhdeksi. Siitä huolimatta, että suuri osa juutalaisista ei ottanut vastaan evankeliumia, he ”yhä ovat Jumalalle erittäin rakkaita isien tähden, sillä hän ei ota takaisin armolahjojaan eikä kutsuaan” (Room. 11:28-29).

Yhdessä profeettojen ja saman apostolin [Paavalin] kanssa kirkko odottaa sitä päivää, jonka yksin Jumala tuntee ja jona kaikki kansat yhteen ääneen rukoilevat Herraa ja ”palvelevat häntä yksimielisesti” (Sef. 3:9). (Nostra Aetate, 4)

Tämän jälkeen kirkolliskokous tahtoo edistää kristittyjen ja juutalaisten keskinäistä tuntemusta ja arvonantoa ja tuomitsee antisemitismin ja ylipäätään kaikki ihmisiin kohdistuvat vainot. Se myös opettaa, että nykyään elävät juutalaiset, sen paremmin kuin kaikki Jeesuksen aikana eläneetkään juutalaiset eivät ole syyllisiä Jeesuksen murhaamiseen.

Tässä yhteydessä tulee myös teologisesti mielenkiintoinen kohta: ”On kyllä totta, että kirkko on Jumalan uusi kansa, mutta silti ei juutalaisia saa sanoa Jumalan hylkäämiksi ja tuomitsemiksi, ikään kuin se kävisi ilmi pyhästä Raamatusta”.

Israel Katolisen kirkon katekismuksessa

Nostra Aetate on jälkivaikutukseltaan hyvin merkittävä, ja siitä on esitetty kirkon sisällä hyvin toisistaan poikkeavia tulkintoja. Tekstistä on esimerkiksi tehty johtopäätös, että Vanha liitto on vielä voimassa, minkä vuoksi kristinusko ja juutalaisuus on nähty kahtena rinnakkaisena tienä saman Jumalan luokse.

Koska Nostra Aetatessa kirkkoa kuitenkin kutsutaan ”Jumalan uudeksi kansaksi”, jotkut ovat puolestaan pitäytyneet vanhaan, supersessionistiseen kantaan, jonka mukaan kirkko on korvannut Israelin Jumalan kansana (Anton 2015, 188).

Kirkko itse tulkitsee arvovaltaisesti ja sitovasti Vatikaanin II kirkolliskokousta vuonna 1992 valmistuneessa Katolisen kirkon katekismuksessa. Siinä kirkon suhdetta Israeliin ja juutalaisiin käsitellään laajasti, ja sen teologia täydentää huomattavasti Nostra Aetaten melko suppeita ja monitulkintaisia lausuntoja.

Katekismus ottaa kantaa esimerkiksi Vanhan ja Uuden liiton välistä suhdetta koskevaan kysymykseen sanomalla, että: ”Erotuksena muista ei-kristillisistä uskonnoista juutalainen usko on jo vastaus Jumalan ilmoitukseen vanhassa liitossa” (KKK, 839). Lisäksi se siteeraa Roomalaiskirjeen jaetta 11:29, jossa sanotaan: ”Jumala ei peruuta lahjojaan, eikä antamaansa kutsua”.

Israelin asemasta Jumalan pelastussuunnitelmassa ja sen roolista eskatologisessa täyttymyksessä katekismus opettaa seuraavasti:

Kirkastetun Messiaan tulo riippuu historian joka vaiheessa siitä, että ”koko Israel” (Room. 11:26) tunnustaa hänet. Nyt Israel on osaksi ”paatunut”, niin ettei se usko Jeesukseen (Room. 11:20)… Juutalaisten täyteyden astuminen messiaaniseen pelastukseen kansojen täyteyden jälkeen tekee Jumalan kansalle mahdolliseksi toteuttaa sen ”Kristuksen täyteyden” (Ef. 4:13), jossa ”Jumala on kaikki kaikissa” (1. Kor. 15:28). (KKK, 674)

Vanha ja uusi liitto

Jumala, Luojamme ja Lunastajamme, on valinnut Israelin kansakseen ja ilmoittanut sille lakinsa. Näin hän on valmistanut Kristuksen tuloa. Mooseksen laki ilmaisee monia totuuksia, jotka järki tajuaa luonnostaan, mutta jotka kuitenkin tehtiin tunnetuksi ja julistettiin voimassaoleviksi pelastuksen liiton puitteissa. (KKK, 1961)

Katekismuksen mukaan ”Vanha laki on ilmoitetun lain ensimmäinen vaihe” (KKK, 1962), ja muistuttaa ihmisten omaatuntoa Jumalan kutsusta ja hänen tahdostaan. Se on kuitenkin epätäydellinen, ja näyttää kasvattajan tavoin, mitä on tehtävä, antamatta kuitenkaan voimaa siihen.

Koska se ei voi ottaa syntiä pois, se pysyy orjuuden lakina. Pyhän Paavalin mukaan sen tehtävä on erityisesti syyttää synnistä ja paljastaa synti, joka ihmisen sydämessä muodostaa ”himon lain”. Kaikesta huolimatta laki pysyy ensimmäisenä vaiheena tiellä Jumalan valtakuntaan. Se valmistaa valitun kansan ja jokaisen kristityn kääntymykseen ja uskomaan pelastavaan Jumalaan. Se tarjoaa opetuksen, joka Jumalan sanana pysyy aina. (KKK, 1963)

Vanha liitto on siis voimassa, mutta se on epätäydellinen, ja tarvitsee täyttymyksensä Kristuksessa. Mitä tule Mooseksen lakiin, se ei voi pelastaa, vaan sen tehtävä on toimia kasvattajana ja valmistaa ihmisiä liiton lopulliseen ”päivitettyyn versioon”.

Evankeliumin laki ”täyttää” ja jalostaa vanhan lain ja ylittää ja täydellistää sen. Autuaaksijulistuksissa se täyttää Jumalan lupaukset kohottamalla ja suuntaamalla ne taivasten valtakuntaa kohti. (KKK, 1967)

Uutta lakia kutsutaan rakkauden laiksi, koska se saa ihmisen toimimaan pikemminkin rakkaudesta, jonka Pyhä Henki on vuodattanut, kuin pelosta. Sitä kutsutaan myös armon laiksi, sillä se lahjoittaa armon toimia uskon ja sakramenttien voimasta. Sitä kutsutaan myös vapauden laiksi, koska se vapauttaa meidät vanhan lain rituaalisista ja oikeudellisista säädöksistä ja taivuttaa meidät toimimaan spontaanisti rakkauden liikkeelle panemina. Se korottaa meidät orjan asemasta, ”joka ei tiedä, mitä hänen herransa tekee”, Kristuksen ystävän asemaan, ”olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut” (Joh. 15:15), ja perintöön oikeutetun lapsen asemaan. (KKK, 1972)

Katekismuksen anti teologiselle reflektiolle

Katekismuksen tuomina lisinä Nostra Aetaten aloittamaan teologiseen keskusteluun juutalaisten asemasta suhteessa Uuteen liittoon on nähtävissä ainakin kaksi tärkeää seikkaa: (1) korostus, jonka mukaan Jumala ei ole peruuttanut Israelin kanssa solmimaansa Vanhaa liittoa ja (2) Uuden liiton ja evankeliumin esittäminen Vanhan liiton ja lain jatkumona tiukan vastakkainasettelun sijaan.

Katekismuksen viitoittamalla tiellä jatkaa myös paavillisen juutalaisten ja kirkon suhteita hoitavan komission dokumentti, joka käsittelee monia asioita, joihin kirkon opetusvirka ei ole antanut arvovaltaista ja sitovaa tulkintaansa. Asiakirjan sisältöä ja teologista antia käsittelen ensi viikon postauksessa.

Kirjallisuus

Anton, Emil (2015). Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Amanda-kustannus.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2013 [1965]). Julistus Nostra Aetate Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Toinen osa: Julistukset ja dekreetit. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s