Omantunnon valtakunta ja olkinen uskonto

Kingdom of Heaven on vuonna 2005 valmistunut Ridley Scottin ohjaama ristiretkiaikaan sijoittuva elokuva. Elokuvan sanoman kannalta ehdottomasti näkyvin piirre on uskonnon ja erityisesti uskonnollisen fanatismin vastaisuus, mutta tämän lisäksi sillä on myös hyvääkin sanottavaa.

Elokuvan perusasetelma on todellakin hyvin uusateistinen: uskonto esitetään lähinnä taikauskoa ja fanatismia synnyttävänä ja lietsovana ilmiönä ja kaikki elokuvan syvästi uskonnolliset henkilöt ovat läpeensä moraalittomia, epämiellyttäviä ja yksinkertaisesti pahoja ihmisiä. Sitä vastoin tarinan hyvikset suhtautuvat koko uskontotouhuun varsin epäileväisesti.

Yksi keskeinen asia, jota Kingdom of Heaven haluaa ajaa, on uskontojen välinen rauhanomainen rinnakkaiselo. Vaikka elokuva sijoittuu 1100-luvulle, sen viesti nykyajalle on selvä viimeistään elokuvan lopussa, jossa valitetaan, ettei Pyhällä maalla ole rauhaa tänäkään päivänä.

Elokuvan päänäyttämönä on ristiretkeläisvaltio Jerusalemin kuningaskunta. Tässä monien Taivaan valtakuntana pitämässä kaupungissa kytee kuitenkin ristiriita muslimien kanssa rauhaa ylläpitävän ja heidän kanssaan sotaa lietsovan osapuolen välillä.

Haurasta rauhaa on toistaiseksi onnistunut ylläpitämään Jerusalemin viisas, mutta spitaalia sairastava kuningas Balduin IV (Edward Norton) ja hänen neuvonantajansa Tiberias (Jeremy Irons). Tätä rauhaa kuitenkin horjuttavat jatkuvasti vääräuskoisten verta janoavat uskonnolliset kiihkoilijat, joiden johdossa ovat ritarit Guy de Lusignan (Marton Csokas) ja Raynald de Châtillon (Brendan Gleeson).

Tämän poliittisen kuvion keskelle päätyy kertomuksen päähenkilö Balian (Orlando Bloom), kun hänen isänsä Ibelinin paroni Godfried (Liam Neeson) hakee hänet hänen kotikylästään ristiretkelle. Balianin vaimo oli tehnyt itsemurhan, ja hän lähteekin Pyhälle maalle tavoitteenaan puhdistaa sekä vaimonsa että itsensä synnit.

Ei uskonto, vaan…

Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan: vaikka Balian rukoilee paikassa, jossa Kristus ristiinnaulittiin, Jumala ei hänen kokemuksensa mukaan puhu hänelle. Tämän seurauksena hän menettää uskontonsa, mutta omaksuu sen sijaan jotain muuta, jonka sisältö selviää elokuvassa käytyjen dialogien sisältämistä opetuspuheista. Balianin valitettua uskontonsa menettämistä hänen isänsä seurueeseen kuuluneelle johanniittaritarille (David Thewlis), tämä vastaa:

En luota uskontoon. Uskonnon varjolla kaikki hulluus esitetään Jumalan tahtona. Pyhyys on oikeissa teoissa, niiden suojelemisessa, jotka eivät voi puolustaa itseään ja hyvyydessä. Se, mitä Jumala tahtoo, on täällä (osoittaa päätä) ja täällä (osoittaa rintakehää). Riippuen siitä, mitä päätät tehdä, olet hyvä mies tai sitten et.

Siitä, mitä tässä yhteydessä ”oikeilla teoilla” konkreettisesti tarkoitetaan, tulee ilmi valasta, jonka Balianin kahakassa saamaansa haavaan kuoleva isä hänellä vannottaa: ”Kohtaa viholliset pelottomasti, ole urhea ja rehellinen, jotta Jumala rakastaa sinua. Puhu aina totta, vaikka se olisi kuolemaksesi. Suojele avuttomia äläkä tee väärin.”

Tämän jälkeen tulee vielä elokuvan kaikissa moraaliohjeita listaavissa puheissa esiintyvä ohje: suojele kansaa. Kolmas ja viimeinen Balianin saama opetuspuhe tulee Jerusalemin kuninkaalta:

Kukaan ei saa valita loppuaan. Kuningas voi liikuttaa miestä, isä voi viedä pojan. Vaikka sinua liikuttavat olisivat kuninkaita tai mahtavia miehiä, sielusi kuuluu vain sinulle. Luojan edessä et voi sanoa, että muut käskivät tekemään niin tai ettei hyveellisyys auttanut sillä hetkellä. Se ei riitä, muista se.

Tätä sielun moraalsta nuhteettomuutta Balian kutsuu ”Omantunnon valtakunnaksi” ja ”Taivasten valtakunnaksi”. Tätä valtakuntaa ei voi hävitä, vaikka sota menisi kuinka huonosti. Sen sijaan väärin tekeminen on sielunsa myymistä. Tähän Balian ei elokuvassa suostu, ei edes Jerusalemin kuningaskunnan pelastamiseksi kiihkoilijoiden kynsistä.

…uskonto?

Nämä kaikki periaatteet esitetään elokuvassa ”uskonnon” vastakohtana ja niitä edustavat henkilöt, jotka suhtautuvat siihen etäisesti. Koska nämä periaatteet ovat kuitenkin hyvin uskonnollisia (sanan tavallisessa merkityksessä) ja täysin kristinuskon ja katolisen kirkon moraaliopetuksen mukaisia, herää kysymys, mikä Kingdom of Heavenissä sitten on ”uskontoa”.

Tämä elokuvan ”uskonnottoman” moraalisen hyveellisyyden vastakohtana esiintyvä ”uskonnollisuus” koostuu taikauskoisista käsityksistä, jotka ovat usein varsin kasuistisia, ja sotaisasta fanatismista. Kyseessä on siis pahimman luokan olkiukko.

Elokuvassa esiintyviä ”uskonnollisia” käsityksiä ovat esimerkiksi Balianille hänen kotikylänsä papin (Michael Sheen) esittämä näkemys, että ristiretkelle lähtö vapauttaa hänen kuolleen vaimonsa helvetistä ja Jerusalemin patriarkan (Jon Finch) esittämä väite, että poltetut vainajat voivat ylösnousta vasta tuomiopäivänä (Itse jäin miettimään, että milloin ei-poltetut vainajat sitten ylösnousevat).

Jotain Kingdom of Heavenin ”uskonnosta” kertoo sekin, että vielä uskonnollinen Balian odottaa Jumalan puhuvan (ilmeisesti korvin kuultavalla äänellä) hänelle juuri siinä paikassa, jossa Kristus ristiinnaulittiin.

”Uskonnollisuus” ei ole kuitenkaan ainoastaan ristiretkeläisten ongelma, vaan siitä kärsivät myös muslimit. Myös elokuvan hyviksiin kuuluvalla, uskontoon myöskin viileästi suhtautuvalla Saladinilla (Ghassan Massoud) on ongelmia sotaa lietsovien kiihkoilijoiden kanssa. Saladinin vetäydyttyä sovinnolla Kerakin piirityksestä, eräs muslimikiihkoilija (Khaleb Nabawy) tivaa tähän syytä:

Kiihkoilija: Vain Jumala voi ratkaista taistelun tuloksen.
Saladin: Niin ratkaisevat myös valmistelut, lukumäärät, tautien poissaolo ja veden saatavuus. Piiritystä ei voi jatkaa, jos vihollinen on takana. Montako taistelua Jumala voitti muslimeille ennen kuin tulin? Siis ennen kuin Jumala päätti, että minä tulisin?
Kiihkoilija: Vähän. Se johtuu siitä, että olimme syntisiä.
Saladin: Ette valmistautuneet.
Kiihkoilija: Noin ajatteleva ei ole kauaa kuningas.

Myös ristiretkeläisillä uskonnollinen selittely on sekoittunut varmuuteen omasta sotilaallisesta menestyksestä. He pitävät jumalanpilkkana ajatusta siitä, että he saattaisivat kokea tappion Saladinin lukumääräisesti ylimääräisiä joukkoja vastaan ja sanovat: ”Ristiä kantavaa Jeesuksen armeijaa ei voida kukistaa. Sodan on tultava! Jumalan tahto!”

Pahan uskonnon pahat edustajat

Jos arvostellaan Kingdom of Heavenia puhtaasti taiteelliselta kannalta, yksi sen suurimmista heikkouksista on sen jyrkkä mustavalkoisuus: hyvikset (varsinkin päähenkilö) toimivat aina oikein kun taas pahikset ovat läpeensä moraalittomia vihaobjekteja. Elokuvaa teologiselta kannalta arvioitaessa merkityksellistä on myös se, että kaikki elokuvan pahikset edustavat uskontoa (elokuvan sille antamassa merkityksessä) jossain sen muodossa.

Ensimmäisen kosketuksen ”uskonnon” maailmaan antaa Balianin kotikylän pappi, joka käskee leikata Balianin kuolleen vaimon pään irti, varastaa tämän kaulassa olevan kultaristin ja jälkeenpäin naljailee Balianille hänen vaimonsa olevan päättömänä helvetissä. Jerusalemissa uskonnollista fanatismia edustavat ristiretkeläiset ovat säälimättömiä ja häikäilemättömiä kiihkoilijoita, jotka Jumalan nimessä ryntäävät murhaamaan naisia ja lapsia heti kun oikeamielisen kuninkaan silmä välttää.

Varsinainen mätäpaise on kuitenkin Jerusalemin patriarkka, johon ”uskonnollinen” moraalittomuus tiivistyy. Kun Guy de Lusignan on (luonnollisesti uskonnollisista syistä) johtanut ristiretkeläisarmeijan karvaaseen tappioon Hattinin taistelussa ja Saladinin joukkoineen on tulossa valtaamaan Jerusalemia, patriarkka käy Balianin kanssa seuraavan keskustelun:

Patriarkka: Meidän on lähdettävä täältä!
Balian: Miten ajattelitte, piispa?
Patriarkka: Nopeilla hevosilla.
Balian: Entä kansa?
Patriarkka: Kansan tilanne on ikävä, mutta se on Jumalan tahto (tekee ristinmerkin).

Elokuva ei laita tätä patriarkan mädännäisyyttä hänen henkilökohtaisten vikojensa, vaan uskonnon piikkiin. Kun Jerusalemin piiritys on ohi ja Saladin vaatii kaupungin luovuttamista, patriarkka sanoo: ”Kääntykää islamiin ja katukaa myöhemmin!”, mihin Balian vastaa: ”Olette opettenut minulle paljon uskonnosta”.

Kantavana voimana sittenkin Jumalan rakkaus?

Vaikka Kingdom of Heaven kärsii naiivin mustavalkoisesta hyvis-pahis-asetelmasta ja tekee uskonnosta naurettavan olkinuken, on sillä myös varteenotettavaa sanottavaa. Jos elokuva esittäisi asian siten, että Balian ja kumppanit edustavat uskontoa hyvällä tavalla (kristilliset moraalikäsitykset, joita elokuvassa on esitetty) ja että pahikset vääristävät sen omien, pahojen tarkoitustensa mukaan, asetelma olisi jo paljon siedettävämpi.

Kingdom of Heavenin sanoma ”Omantunnon valtakunnasta”, joka on sydämessä ja sen sisältämä kehotus hyveisiin kaikissa tilanteissa on hyvä, varteen ottamisen arvoinen ja täysin kristillinen. Vatikaanin II kirkolliskokouksen pastoraalikonstituutio Gaudium et Spes sanoo tästä ”Omantunnon valtakunnasta” seuraavasti:

Omantunnon syvyydestä ihminen löytää lain, jota hän ei anna itselleen, vaan jota hänen täytyy totella. Sen ääni kutsuu häntä aina rakstamaan ja tekemään hyvää sekä välttämään pahaa, ja silloin kun on välttämätöntä, kaikuu hänen sydämessään: tee tätä, vältä tuota. Ihmisen sydämessä on nimittäin Jumalan kirjoittama laki. Sen totteleminen juuri vastaa ihmisen arvoa ja sen mukaan hänet kerran tuomitaan. Omatunto on ihmisen salaisin ydin ja pyhäkkö. Siellä hän on yksin Jumalan kanssa, ja sen sisimmässä kaikuu Jumalan ääni. (Gaudium et Spes, 16)

Balianin toiminta elokuvasssa on todellakin esimerkillistä (lukuun ottamatta väkinäistä romanssia ja aviorikosta toisen miehen vaimon kanssa): hän auttaa heikompia ja toimii hänelle annettujen moraaliperiaatteiden ja omantuntonsa mukaan silloinkin kun se on hänelle vahingollista.

Tämä kaikki hyvä toiminta tapahtuu elokuvassa yhdessä vakaumuksen kanssa, jonka mukaan ”Jumala ei tunne häntä”. Tämä vakaumus kuitenkin kyseenalaistetaan Balianin lähtiessä Jerusalemista. Muslimiylimys (Alexander Siddig), jonka hengen Balian oli säästänyt voitettuaan hänet taistelussa, sanoo hänelle: ”Ellei Jumala rakastaisi sinua, miten olisit pystynyt kaikkeen? Rauha olkoon kanssasi”.

Vioistaan huolimatta Kingdom of Heaven on ihan katsottava ristiretkielokuva, jossa esitetään olkisen uskontokäsityksen rinnalla myös aidosti kristillisiä periaatteita (joskaan niitä ei sanota kristillisiksi) ja kehotus uskontojen väliseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.

Kirjallisuus

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Pastoraalikonstituutio Gaudium et Spes Kirkosta nykymaailmassa. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s