G. K. Chesterton ja oikea oppi

Gilbert Chesterton.jpgYksi 1900-luvun merkittävimmistä kristillisistä apologeeteistä on brittiläinen G. K. Chesterton (1874-1936). Yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan on hänen vuonna 1908 kirjoittamansa Orthodoxy (suomennettu otsikolla Oikea oppi). Teos on mukaansatempaava klassikko, mutta sen nimi on varsin harhaanjohtava. Otsikon perusteella teoksen voisi luulla olevan kristillisten opinkappaleiden järkiperäistä puolustusta, mutta todellisuudessa kyse on suurimmaksi osaksi jostain ihan muusta.

Chesterton itse kuvailee teoksensa sisältöä seuraavasti: ”Silkan tilanpuutteen vuoksi minun on puhuttava pelkästään siitä, mitä itse tältä uskolta sain. En ollenkaan kajoa nykyään kristittyjen parissa paljon kiisteltyyn kysymykseen siitä, mistä me uskomme saimme. Käsillä ei ole jumaluusopillinen tutkielma vaan omaelämänkerrallinen hahmotelma.” Tämä hahmotelma on täynnä mielikuvituksellisia, kirjallisesti ansiokkaita ja hauskoja oivalluksia asioista, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän niihin taustaoletuksiin, joiden varassa kristinusko seisoo.

Yksi valaiseva vertauskuvallinen tarina sekä Chestertonin tyylistä että hänen lähestymistavastaan Oikeassa opissa on tarina englantilaisesta miehestä, joka löysi Englannin.

Olen usein pyöritellyt mielessäni ideaa seikkailuromaanista, jossa englantilainen purjehtija laskisi reittinsä hieman pieleen ja löytäisi Englannin siinä uskomuksessa, että se on ennen tuntematon Etelämeren saari. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen aina joko liian kiireinen tai liian laiska kirjoittaakseni tuon erinomaisen teoksen, joten voin kai yhtä hyvin käyttää ideani filosofisten ajatuskulkujen havainnollistamiseksi. Monet luultavasti ajatelevat, että tuo mies, joka laski maihin (hampaisiin asti aseistettuna, käsimerkeillä puhuen) ja nosti Britannian lipun Brightonin paviljongiksi osoittautuvan barbaarien kulttipaikan ylle, tunsi itsensä melko typeräksi.

Minua ei kiinnosta kiistää, etteikö hän näyttänyt hölmöltä. Mutta jos kuvittelette, että hän tunsi itsensä typeräksi tai että typeryyden tunne oli hänen ainoa tai hallitseva tunteensa, ette ole riittävän herkkävaistoisesti tarkastellut kertomuksemme sankarin syvästi romanttista olemusta. Hänen erehdyksensä on tosiasiassa mitä kadehdittavin. Ja hän tiesi sen – jos hän nimittäin oli se mies, jona minä häntä pidin.

Mikäpä olisi ihanampaa kuin kokea samojen lyhyiden hetkien aikana sekä ulkomaille joutumisen kutkuttava kamaluus että turvallisen ihmisläheinen kotiinpaluun tunne? Mikäpä olisi parempaa kuin saada kaikki Etelä-Afrikan löytämisen ilot ilman tuskastuttavaa pakkoa rantautua sinne? Mikäpä olisi kunniakkaampaa kuin varustautua löytöretkelle kohti Uutta Etelä-Walesia ja sitten – vuolaiden onnenkyynelten vieriessä – oivaltaa, että onkin saapunut vanhaan Etelä-Walesiin? (s. 15-16)

Omasta mielestään Chesterton on itse kuin tämä mies:

Kaikkien muiden vakavamielisten pienten poikien tavoin yritin olla aikaani edellä. Heidän laillaan yritin pitää totuuteen noin kymmenen minuutin kaulan. Sitten tajusin, että olinkin sitä 1800 vuotta jäljessä. Ääneni käheytyi, kun riipovan nulikkamaisesti kailotin kärkeviä totuuksiani. Sain rangaistuksen, joka olisi tuskin voinut olla sopivampi tai hupaisampi. Olen nimittäin pitänyt kiinni kaikista vakaumuksistani, mutta minulle on valjennut – ei se, etteivät ne olisi olleet totuuksia, vaan se – etteivät ne yksinkertaisesti olleet minun.

Kun kuvittelin seisovani yksin sanojeni takana, oli tilanne kaikessa hassuudessaan se, että takanani ja tukenani seisoi koko kristikunta. Voihan olla – siunatkoon! – että todella tavoittelin omaperäisyyttä. Omin nokkineni sain silti kyhättyä kokoon vain surkean jäljitelmän sivistyneen maailman vanhoista uskonnollisista perinteistä. Mies purjeveneessä kuvitteli löytäneensä Englannin ensimmäisenä; minä kuvittelin löytäneeni ensimmäisenä koko Euroopan. Yritin perustaa oman harhaoppini, ja heti kun olin pannut siihen viimeisen silauksen, tajusin, että oppini olikin oikea (s. 18-19).

Juuri tästä ”oikeasta opista” Chesterton kirjoittaa kirjassaan. Luvassa ei siis ole kolminaisuusopin, kristologian tai muiden dogmaattisten aiheiden käsittelyä, vaan huomion kohteina ovat filosofisemmat, olemassaolon luonnetta koskevat aiheet.

Järkevä järjettömyys

Chestertonia kutsutaan usein ”paradoksin ruhtinaaksi” (prince of paradox), ja Oikeaa oppia lukiessa ymmärtää hyvin, miksi. Käsitellessään erilaisia aiheita hän tekee niistä nokkelia ja osuvia oivalluksia kääntämällä ne useimmiten ylösalaisin ja saamalla tarkastelemansa asian näyttämään päinvastaiselta kuin ihmiset sen arkisesti käsittävät. Tämä nokkeluus on osa Chestertonin kirjallista ja retorista viihdyttävyyttä, mutta väliin se voi tuntua myös näsäviisaalta ja hieman rasittavalta.

Juuri tällä tavalla hän lähtee tarkastelemaan teemaa, jonka voi perustellusti sanoa olevan Oikean opin tärkeimpiä ja keskeisimpiä: olemassaolon ihmeellisyyttä ja ennalta arvaamattomuutta. Hän kääntää ylösalaisin stereotypian, jonka mukaan ”mielikuvitus, varsinkin mystiikkaan mieltynyt, vaarantaisi ihmismielen tasapainon” ja väittää, että ”hulluuden siemen piilee nimenomaisesti järjessä”:

Pohjimmiltaan asia on hyvin yksinkertainen. Runous on tervejärkistä, koska se lipuu huoletta äärettömällä merenaavalla; järki taas pyrkii ylittämään äärettömän meren, muuttamaan sen äärelliseksi. Seurauksena on mielen voipumus, jota voisi verrata Holbeinin ruumiilliseen voipumukseen. Kaiken hyväksyminen on hyvää harjoitusta. Kaiken ymmärtäminen on rasite. Runoilija kaipaa vain hurmioitumista ja avaruutta, maailmaa, jossa oikoa jäseniään. Hän tahtoo pitää pääntä pilvissä. Loogikko sen sijaan yrittää tunkea pilvet päänsä sisään. Hän on näistä kahdesta se, jonka pää ei kestä. (s. 25-26)

Tämä runoilijan haltioituminen ja avaruuden ihmetteleminen on piirre, joka hallitsee Oikeaa oppia kannesta kanteen. Ahtaana pitämänsä rationalismi on puolestaan asia, jonka vastustamiseen Chesterton suuntaa terävän ja retorisesti nokkelan kritiikkinsä: hullu ei ole hänen mukaansa se, joka on menettänyt järkensä. Hullu on pikemminkin se, joka on menettänyt kaiken muun paitsi järkensä.

Chestertonin mukaan mielipuolen ongelmana ei ole järjenkäytön puute: ongelmana on hänen järjenkäyttönsä ahtaus ja ”kammottava täsmällisyys pikkuseikoissa, asioiden kytkeytyminen toisiinsa mutkikkaaksi, sokkeloiseksi kaavioksi”. Chesterton havainnollistaa tätä esimerkillä: ”Jos joku väittää (esimerkiksi), että kaikki ihmiset ovat salaliitossa häntä vastaan, voit vain todeta, että ihmiset tosin kieltävät olevansa salaliitossa häntä vastaan – kuten salaliittolaiset nimenomaisesti tekisivätkin”.

Varmaan täsmällisimmin voisimme ilmaista sen sanomalla, että hänen ajatuksensa kiertää kehää, joka on täydellinen mutta pieni. Pieni kehä on täsmälleen yhtä ääretön kuin suurikin kehä. Mutta vaikka se on yhtä ääretön, se ei ole yhtä suuri. Vastaavasti järjetön selitys on yhtä aukoton kuin järkeväkin selitys. Se ei vain ole yhtä suuri. … Mutta jos nojaudumme vain ulkoisiin, empiirisiin seikkoihin, voimme vähintään todeta, että hulluuden voimakkain ja varmin oire on juuri loogiksen aukottomuuden ja henkisen ahtauden erottamattomuus. Mielipuolen teoria selittää joukon asioita, mutta se ei selitä niitä laajasti. (s. 28)

Tästä hulluuden ahtaasta järkiperäisyydestä Chesterton pääsee kohdistamaan kritiikkinsä materialisteihin:

Kristitty voi varsin vapaasti uskoa, että maailmankaikkeudessa esiintyy merkittävässä määrin muuttumatonta järjestystä ja väistämätöntä kehityskulkua. Materialistin sen sijaan ei sovi myöntää, että hänen tahrattoman koneensa kylkeä likaisi vähäisinkään hengellisyyden tai ihmeen hitu. McCabe-raukka ei saa pitää itsellään pienintäkään peikkoa (vaikka sellainen ehkä jääkin piiloon kapeikkoon). Kristitty myöntää, että maailmankaikkeus on monimutkainen ja jopa sekava – aivan kuten tervejärkinen ihminen tietää olevansa monimutkainen. … Todella tervejärkinen ihminen tietää, että hänessä on ripaus mielipuoltakin. Materialistin maailma sitä vastoin on yksinkertainen ja kiinteä, aivan kuten mielipuolikin on täysin varma omasta tervejärkisyydestään. Materialisti on varma siitä, että historia on ollut yksinkertaisesti ja yksinomaisesti kausaaliketju, aivan kuten mainitsemamme erikoinen persoona on täysin varma siitä, että hän on yksinkertaisesti ja yksinomaisesti kananpoika. Materialisteilla ja mielipuolilla ei ole epäilyksiä. (s. 33)

Satumaan logiikka

Chesterton jatkaa rationalismin ja materialismin kritiikkiään käyttämällä esimerkkinään satujen maailmaa:

Minusta tuntuu, että sadut ovat järkiperäisintä maailmassa. Ne eivät ole mielikuvituksen tuotetta; niihin verrattuna kaikki muu on mielikuvituksen tuotetta. Niihin verrattuna uskonto ja rationalismi ovat molemmat epätavallisia asioita, vaikka uskonto onkin epätavallisen oikein ja rationalismi epätavallisen väärin. Satumaa on terveen järjen maa, jossa aurinko paistaa aina. Maa ei ole taivaan tuomari, vaan taivas maan. Ainakaan minulle maa ei ollut satumaan mitta; satumaa oli minulle maan mitta. (s. 62)

Mitä Chesterton tarkoittaa sanoessaan, että satumaa on maan mitta? Hän haluaa sanoa, että monet saduille tyypilliset piirteet ovat oikeita ja tervejärkisiä, kun taas rationalismi, joka kieltää maailmasta kaiken ihmeellisen ja sadunomaisen, katselee maailmaa väärällä tavalla. Myös satujen maailmassa pätevät loogiset ja matemaattiset välttämättömyydet: jos esimerkiksi Tuhkimon sisaret ovat häntä vanhempia, on väistämätöntä, että Tuhkimo on heitä nuorempi.

Mutta kun kurkistin keijujen pensaiden ylitse ja aloin kiinnittää huomiota oikeaan maailmaan, havaitsin erään eriskummallisen seikan. Havaitsin, että oppineet silmälasipäiset miehet puhuivat todellisuudessa tapahtuvista asioista – auringonnoususta ja kuolemasta ja niin edelleen – ikään kuin ne olisivat järjellisiä ja väistämättömiä. He puhuivat ikään kuin se tosiseikka, että puissa kasvaa hedelmiä, olisi yhtä väistämätön kuin se tosiseikka, että kaksi ynnä yksi puuta tekee kolme. Mutta niin ei ole. Ero osoittautuu valtavaksi satumaan kokeessa, joka testaa mielikuvitusta. En voi kuvitella, että kaksi ynnä yksi ei olisi kolme, mutta voi helposti kuvitella, että puissa ei kasvaisikaan hedelmiä. Voi kuvitella niissä kasvavan kultaisia kynttilänjalkoja tai hännistään roikkuvia tiikereitä. (s. 63)

Ajatus puussa kasvavista tiikereistä on todellakin outo. Chestertonin mukaan näinkin kuitenkin olisi voinut olla. Tämä on tärkeä yksityiskohta hänen filosofiansa ymmärtämiseksi: vaikka 1+2 onkin välttämättä 3, Jumala olisi voinut luoda maailman myös hyvin toisenlaiseksi kuin se on nyt. Tämän vuoksi Chesterton kavahtaa sanaa ”laki” kun puhutaan luonnonilmiöistä. Luonto ei nimittäin ole hänen mukaansa kuin kone, joka toimii muuttumatta aina saman kaavan mukaan: Jumala voi toimia myös eri tavalla kuin olemme tottuneet:

Kun meiltä kysytään, miten munat voivat muuttua linnuiksi tai miten hedelmät voivat pudota puista syksyllä, meidän täytyy vastata täsmälleen samoin kuin haltijakummi vastaa, jos Tuhkimo kysyy häneltä, miten hiiret voivat muuttua hevosiksi tai hänen pukunsa pudota hänen päältään tasan kello kahdeltatoista. Meidän täytyy vastata, että se on taikuutta. Se ei ole ”laki”, sillä me emme ymmärrä sen yleistä kaavaa. Se ei ole välttämätön seuraus, sillä vaikka me voimme käytännössä luottaa sen tapahtumiseen, meillä ei ole mitään valtuuksia sanoa, että niin täytyy aina tapahtua.

Tapahtumien tavanomaisen kulun varaan laskeminen ei ole pätevä argumentti lain muuttumattomuuden puolesta (kuten Huxley uumoili). Me emme laske sen varaan; me lyömme vetoa. Hyväksymme etäisen ihmeen mahdollisuuden, aivan kuten otamme riskin, että pannukakku on myrkytetty tai että komeetta tuhoaa maapallon. Jätämme ihmeen pois laskuista, mutta emme siksi, että se on ihme ja siksi mahdoton vaan siksi, että se on ihme ja siksi poikkeusilmiö. (s. 65-66)

Tällä vakaumuksella on olennaista vaikutusta myös Chestertonin näkemyksille elämästä ja Jumalasta:

Lapsi tömisyttää jalkojaan rytmikkäästi siksi, että hän pursuaa elämää, ei elinvoimien vähäisyyden vuoksi. Koska lapset ovat niin ylitsevuotavaisen elinvoimaisia, koska he ovat hengessään vapaita ja riehakkaita, he tahtovat asioiden toistuvan muuttumatta. He sanovat aina: ”Tee se uudestaan!” Ja aikuinen tekee, kunnes on lopen uupunut, sillä aikuisten voimat eivät riitä yksitoikkoisuudesta haltioitumiseen. Mutta kenties Jumalan voimat riittävät yksitoikkoisuudesta haltioitumiseen.

On mahdollista, että Jumala sanoo joka aamu ”Tee se uudestaan!” auringolle – ja joka ilta ”Tee se uudestaan!” kuulle. Ei ehkä johdukaan automaattisesta välttämättömyydestä, että kaikki päivänkakkarat ovat samanlaisia; kenties Jumala tekee jokaisen päivänkakkaran erikseen eikä vain ole ikinä kyllästynyt tekemään niitä. Kenties hän on ikuisesti yhtä innostunut kuin pikkulapset. Sillä me olemme tehneet syntiä ja tulleet vanhoiksi ja meidän Isämme on meitä nuorempi. Toisto luonnossa ei ehkä olekaan pelkkää uusiutumista; ehkä kyseessä on ylimääräinen numero, kuten teatterissa. Kenties munan muninut lintu onkin taivaan encore. (s. 75)

Satumainen kristinusko

Se, mitä olen edellä esitellyt, on Chestertonin omaa filosofista ajattelua. Se on hänen Etelämeren saarensa, jolle hän rantautui – vain huomatakseen, että se onkin hänen tuttuakin tutumpi kotimaansa. Chestertonin mukaan nämä ajatukset eivät nimittäin ole hänen omiaan, vaan kuuluvat oikeaoppiseen kristinuskoon.

Kuten on jo tullut esille, Chesterton tahtoo jättää tilaa ihmeelle ja mysteerille. Maailma näyttää toimivan täsmällisesti ja järjestelmällisesti, mutta tämä ei ole välttämätöntä: kaikki voisi olla toisinkin, ja juuri se tekee maailmasta niin kiehtovan kuin se on. Maailmassa on hänen mukaansa myös se piirre, että se näyttää säännöllisemmältä kuin se on: ”Sen täsmällisyys on ilmeistä, mutta epätäsmällisyys kätkettyä”.

Hän havainnollistaa tätä esimerkillä: jos joku kuun asukas tarkastelisi ihmisvartaloa, hän havaitsisi kaksijakoisuuden olevan ihmisvartalon ominainen piirre: ihmisellä on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää, kaksi korvaa ja jopa kaksi aivolohkoa, yksi kummallakin puolella. Jos tätä piirrettä alkaisi pitää lakina, voisi helposti tehdä johtopäätöksen, että ihmisellä on myös kaksi sydäntä. Tässä kohdassa päättely kuitenkin menisi vikaan.

Todellisen ymmärryksen tai inspiraation paras koetinkivi on se, kykeneekö se ennakoimaan näitä kätkettyjä epämuodostumia ja yllätyksiä. Jos kuusta tullut matemaatikkomme näkee kaksi kättä ja kaksi korvaa, hän pystyy päättelemään, että myös lapaluita on kaksi. Mutta jos hän arvaisi, että ihmisellä on sydän kohdallaan, kutsuisin häntä joksikin muuksi kuin matemaatikoksi.

Juuri tätä seikkaa olen kutsunut kristinuskon ansioksi. Se ei ainoastaan kykene päättelemään loogisia totuuksia, sillä kun asiat yhtäkkiä muuttuvat epäloogisiksi, se toteaakin löytäneensä – niin sanoaksemme – epäloogisen totuuden. Se ei ainoastaan ole oikeassa, vaan väärässä (jos niin voi sanoa) heti, kun asiatkin ovat väärässä. Salattu epäkeskeisyys sopii sen piirrustuksiin; se osaa odottaa odottamatonta. Se on yksinkertaista kun totuuskin on yksinkertainen, mutta kun totuus on monimielinen, se puolustaa sitä jääräpäisesti. (s. 102)

Esimerkiksi rationalismin ja mystisyyden suhteen kristinusko on Chestertonin mukaan perustavalla tavalla oikealla puolella:

Olemme jo käyttäneet ympyrää järjen ja hulluuden symbolina, joten voimme kai käyttää ristiä sekä mysteerin että terveyden vertauskuvana. Buddhalaisuus on keskihakuista. Kristinusko puolestaan on keskipakoista: se levittäytyy. Ympyrä on aukoton ja ääretön luonnostaan, mutta se on aina määrätyn kokoinen; se ei voi suurentua eikä pienentyä. Sen sijaan risti – jonka sydämessä on yhteentörmäys ja ristiriita – voi kasvattaa neljää haaraansa ikuisesti muotoaan muuttamatta. Ympyrä palautuu aina itseensä; se on kahlittu. Risti sitä vastoin ojentaa käsivartensa kaikkiin neljään tuuleen. Se on vapaiden matkamiesten tienviitta (s. 38).

Tämä kristinuskon mystisyys ja paradoksaalisuus on tärkeä syy siihen, miksi Chesterton pitää sitä oikeana oppina. Tämä kristinuskon satumainen tervejärkisyys tekee siitä luonnollisesti maailman silmissä oudon, mikä Chestertonin mukaan vain puhuu sen oikeaoppisuuden puolesta:

Oletetaan, että kuulemme monien puhuvan jostakusta ihmisestä, jota emme tunne. Oletetaan, että meitä ihmetyttää kuulla yksien sanovan hänen olevan liian pitkä ja toisten liian lyhyt. Jotkut arvostelevat hänen lihavuuttaan, toiset voivottelevat hänen solakkuuttaan. Joidenkin mielestä hän on liian tumma, toisten mielestä liian vaalea. Eräs selitys (jonka olemme jo esittäneet) olisi, että hän saattaa olla eriskummallisen muotoinen. Mutta on toinenkin selitys. Hän saatta olla juuri oikean muotoinen.

Hillittömän pitkistä ihmisistä ehkä tuntuu että hän on lyhyt. Hyvin lyhyistä ihmisistä ehkä tuntuu, että hän on pitkä. Vanhat pukit, jotka alkavat pyylevöityä, ehkä katsovat, ettei hän ole riittävän hyvässä lihassa. Kuihtuvista vanhoista keikareista ehkä vaikuttaa siltä, että hän on paisumassa ulos eleganssin ahtaista puitteista. Ehkäpä ruotsalaiset (joilla on juutinvalkea tukka) sanovat häntä tummaksi, kun taas mustat pitävät häntä ilman muuta vaaleana. Ehkäpä tämä epätavallinen asia (lyhyesti sanottuna) oikeastaan onkin tavallinen asia – vähintään normaali, keskimääräinen asia. Ehkäpä kristinusko loppujen lopuksi onkin järjissään ja kaikki sen arvostelijat hulluja – vaihtelevin tavoin. (s. 111-112)

Arviointia

Oikeassa opissa Chesterton siis käsittelee mielenkiintoisia filosofisia kysymyksiä, jotka liittyvät kristinuskoon, jota hän pitää oikeana oppina. Yksi iso aihe, jota en tilanpuutteen vuoksi ole kyennyt käsittelemään kuin suppeasti, on ihmeet ja niiden mahdollisuus. Mikäli maailma nähdään muuttumatonta rataansa vääjäämättömästi rullaavana mekanismina, kielletään ihmeen ja mysteerin mahdollisuus.

Chesterton kuitenkin käsittelee näitä aiheita hyvin omintakeisesti ja kaunokirjallisesti, mikä saattaa joissain tapauksissa hämärtää hänen pääajatustaan ja nakertaa hänen uskottavuuttaan. Kun hän kirjoittaa esimerkiksi raivoissaan lentävistä omenoista ja puussa kasvavista kultaisista kynttilänjaloista, lukijan on huomattavasti hankalampaa suhtautua vakavasti hänen pohdintoihinsa kuin jos ne olisi ilmaistu neutraalimmalla tavalla (tosin tästä tapauksessa iso osa Chestertonin omaperäisyyttä ja viehätystä katoasi).

Jos siis haetaan perinteistä kristillistä apologetiikkaa, joka argumentoi kristillisten opinkohtien puolesta niitä vastaan esitettyä kritiikkiä vastaan, Oikea oppi ei ole oikea valinta. Jos lukija taas etsii retorisesti nokkelaa ja toisinaan jopa lapsekkaan mielikuvituksellista kaunokirjallista pohdintaa filosofisista ja teologisista teemoista (jonka oheessa toki apologiaakin löytyy), tämä teos on kuin hänelle tehty.

Kirjallisuus

Chesterton, G. K. (2012 [1908]). Oikea oppi. Suomentanut Antti Nylén. Turku & Tampere: Kustannusyhtiö Savukeidas.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s