Kristillisistä pyhimyksistä minulle yksi kaikkein rakkaimmista on Hippon piispa Augustinus (354-430), minkä joku on ehkä voinut päätellä siitä häneltä peräisin olevien lainausten määrästä, jonka olen blogiartikkeleissani esittänyt. Katolisessa kirkossa pyhän Augustinuksen muistopäivää vietetään 28.8., eli tämän viikon perjantaina.
Juhlan kunniaksi ajattelin kirjoittaa tästä suuresta teologista ja pyhimyksestä ja kertoa, miksi pidän häntä suurena uskon esikuvana ja miksi hänen tekstinsä ovat – antiikin filosofian ja ajan hampaan jättämistä puremajäljistä huolimatta – mielestäni raikasta ja tuoretta luettavaa myös 2000-luvulla elävälle kristitylle.
Augustinus Tunnustaja
Itse Augustinuksesta, hänen ajattelustaan ja luonteestaan on mahdollista saada parempi kuva kuin kenestäkään muusta antiikin aikana eläneestä ihmisestä. Tämä johtuu siitä, että Augustinukselta on säilynyt ylivoimaisesti enemmän kirjoituksia kuin keneltäkään muulta antiikin kirjailijalta. Hänen laaja tuotantonsa käsittää 232 teosta, joista hän sai elämänsä viimeisinä vuosina jälkitarkastettua 93. (Trapé 1991, 355)
Augustinus muistetaan esimerkiksi hänen suurteoksistaan Jumalan valtio ja Kolminaisuudesta, mutta erityisesti hänen Tunnustuksistaan, joka kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoihin. Siinä hän kertoo totuuden etsinnästään niin kiehtovalla tavalla, että teokseen kuuluvia pitkiä, omaelämänkerrallisen kertomuksen muotoon puettuja uusplatonistisen filosofian esittelyitäkin lukee kuin jännitysromaania.
Tunnustuksia luettaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että se kertoo Augustinuksesta, joka on hyvin erilainen kuin se kirkkoisä, jona hän on jäänyt historiaan. Teoksen kertomus etenee vain hänen 33 ikävuoteensa asti, jolloin hän oli kääntynyt manikealaisuudesta akateemiseen skeptismiin ja sitä kautta uusplatonismiin ja kristinuskoon.
Lisäksi on syytä muistaa, että teoksen tarkoituksena ei ole antaa täydellisen tarkkaa kuvaa Augustinuksen elämästä, vaan se pyörii pitkälti teologisten ja filosofisten teemojen ympärillä, joita käsitellään Augustinuksen totuuden etsinnästä kertovan narratiivin puitteissa.
Tunnustuksissa omistetaankin pitkiä jaksoja esimerkiksi pahan ongelman ja Jumalan aineettoman olemuksen pohtimiseen, mutta Augustinuksen elämän kannalta hyvin merkittävän tuntuisista seikoista, kuten hänen isänsä Patriciuksen ja poikansa Adeodatuksen kuolemista kerrotaan vain lyhyesti ja ohimennen.
Näin ollen meidän ei ole mahdollista saada niin tarkkaa kuvaa nuoruutensa ”historiallisesta Augustinuksesta” kuin voisi luulla (O’Donnell 2001, 17).
Inhimillinen Augustinus
Vaikka siis kuva tästä 300-luvun loppupuolella retoriikkaa opiskelevasta, totuutta etsivästä nuoresta Augustinuksesta jää epätarkaksi, voimme kuitenkin hänen teoksissaan ja myös Tunnustuksissa päästä seuraamaan hyvin läheltä 400-luvulla Hippo Regiuksessa kirjoittanutta vaikutusvaltaista piispa Augustinusta.
Augustinuksen kirjoitukset osoittavat esimerkiksi, että hän oli tavattoman kiinnostunut ihmissielun toiminnasta. Tästä kertoo hänen elävät kuvauksensa erilaisista inhimillisistä tunnetiloista ja elämänvaiheista. Esimerkiksi tämä katkelma kuvaa varsin tarkasti sitä, mitä itsekin varsin usein aamulla tunnen:
Vaikka ei olekaan ketään, joka tahtoo aina nukkua, ja vaikka kaikkien terve järki sanoo, että parempi on nousta ylös kuin nukkua, niin ihminen kuitenkin tavallisesti vitkastelee unen pois karistamisessa ja raukeine jäsenineen mieluummin heittäytyy unen helmaan, joskin pahalla omallatunnolla, koska olisi jo aika nousta. (Tunnustukset 8,5)
Lisäksi kouluikäisenä ”pakkoruotsiin” typerällä asennevammalla suhtautuneena voin helposti samaistua Augustinukseen, joka muistelee tuloksiltaan heikoiksi jääneitä kreikan opintojaan:
Mutta mitä syytä oli minulla vihata kreikan opintoja, joihin minua jo poikasena opastettiin? Siitä en ole vieläkään oikein selvillä. Sillä latinan opintoihin minä olin ihastunut, en ensimmäisiin alkeisiin, vaan niihin, joita ns. grammaatikot johtivat. Tuota alkeisopetusta näet, lukemista, kirjoittamista ja laskemista, pidin yhtä raskaana taakkana ja rangaistuksena kuin kaikkia kreikan opintoja. (Tunnustukset 1,13)
Tämä elävyys, tämä inhmillisyys ja tämä samaistuttavuus tekee Augustinuksen teoksista hyvin kiehtovia ja viihdyttäviä ja päästää meidät niin lähelle hänen henkilökohtaisia tuntemuksiaan, että niitä lukiessamme voimme melkein kuvitella olevamme Augustinuksen kanssa hänen kammiossaan Hippo Regiuksessa.
Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni pääsyy Augustinuksen mukaansatempaavuuteen. Kun parikymppisenä, teologian opintoja aloittelevana nuorena miehenä luin ensimmäistä kertaa Tunnustuksia, minuun teki Augustinuksessa suurimman vaikutuksen hänen kiihkeä palonsa totuuden etsimiseen (mikä näkyy esimerkiksi blogini alaotsikossa).
Levoton sydän
Yksi Tunnustusten kuuluisia kohtia on seuraava, minuunkin vaikutuksen tehnyt, tämän teoksen aloittava rukous:
Suuri olet sinä, Herra ja sangen ylistettävä, suuri on sinun voimasi ja määrätön sinun viisautesi. Ja sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, ihminen joka aina kantaa mukanaan kuolevaisuuttansa, kantaa mukanaan syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä, että sinä olet ylpeitä vastaan. Ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, tahtoo kiittää sinua. Sinä innoitat hänet iloiten itseäsi kiittämään, sillä sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se sinussa löytää levon. (Tunnustukset 1,1)
Tämä asenne, tämä levoton sydän, joka pyrkii pääsemään uskosta ymmärtämiseen, on suuresti läsnä Augustinuksen kirjoituksissa. Juuri tämä ominaisuus tekee mielestäni Augustinuksesta sen suuren pyhimyksen ja uskon esikuvan, joka hän on. Tämä omistautuminen tulee hyvin esille pyynnöstä, jonka hän esittää Kolminaisuutta käsittelevän suurteoksensa loppurukouksessa:
Olen etsinyt sinua kiinnittäen tarkkaavaisuuteni tähän uskon sääntöön niin paljon kuin olen pystynyt, niin paljon kuin olet tehnyt minut kykeneväksi. Olen halunnut ymmärrykselläni nähdä, mitä uskon ja olen puhunut paljon ja työskennellyt paljon. Herra, minun Jumalani, minun ainoa toivoni, kuule minua, etten väsyneenä lakkaisi haluamasta etsiä sinua, vaan aina palavasti etsisin sinun kasvojasi. (Kolminaisuudesta 15,51)
Augustinus eli hyvin kokonaisvaltaisesti omistautuneena tälle Jumalan kasvojen etsimiselle. Hänen tunnontarkkuutensa tämän asian suhteen kasvoi toisinaan varsin huvittaviin ja yliampuviin mittasuhteisiin:
Kuinka pienissä ja mitättömissä asioissa meidän uteliaisuutemme päivittäin koetukselle joutuukaan! Ja kuka voi laskea, kuinka monesti me lankeamme? Kuinka usein tapahtuukaan, että me kärsivällisesti kuuntelemme jotakin joutavaa kertomusta vain ollaksemme heikkoa veljeä loukkaamatta ja hiljalleen meidän sielumme sitten täysin suostuukin siihen! Minä en enää mene sirkukseen katselemaan, kuinka koira juoksee jäniksen perässä. Mutta jos minä sattumalta näen ne kedolla, niin tuo metsästys vetää ehkä vakavistakin asioista ajatukseni puoleensa, eikä kysymyksessä ole enää silmien eikä jalkojen vaan sydämen lankeemus. Ja jollet sinä nopeasti muistuta minua heikkoudestani ja anna minulle kehotusta kohottaa ajatukseni sinun puoleesi, minä voin tylsänä jäädä tuota joutavaa näytelmää katselemaan. (Tunnustukset 10,35)
Hauras vanhus, suuri pyhimys
Taiteessa Augustinus kuvataan usein koristeelliseen viittaan ja hiippaan pukeutuneena arvokkaana partasuuna, mutta oikea Augustinus näytti varmasti hyvin erilaiselta. Kyseessä ei nimittäin ollut mikään prameiluun mieltynyt mies, vaan itse perustamaansa askeettiyhteisöä johtava heiveröinen vanhus.
Augustinuksen yhteisö koostui mustakaapuisista ”Jumalan palvelijoista”, jotka olivat antaneet lupaukset köyhyydestä ja selibaatista (Brown 2000, 193). Tämän vanhan piispan ääni kuuluu elävänä hänen lukuisissa säilyneissä saarnoissaan:
Olen puhunut paljon. Pyydän, että annatte anteeksi suulalle vanhukselle, jota painaa hauraus ja heikkous. Kuten tiedätte, minä olen ehkä vasta nyt ikävuosiltani vanhus, mutta ruumiini on jo kauan ollut kuin heikon, vanhan miehen. Mutta jos Jumala on suopeasti kuunnellut, mitä olen tänään puhunut, hän antaa minulle vielä voimia enkä joudu ihan vielä jättämään teitä. Rukoilkaa puolestani, jotta voisin edelleen palvella teitä Jumalan sanalla sen mukaan kuin tässä ruumiissa vielä on henkeä jäljellä ja voimat antavat myöten. (Saarna 355,7)
Ottakaamme oppia tästä ruumiiltaan hennosta, hengeltään voimakkaasta, Jumalan kasvojen etsimiselle palavalla innolla omistautuneesta miehestä ja edetkäämme totuuden tuntemisessa hänen esirukoustensa saattelemina.
Kirjallisuus
Augustinus (2005). Saarnoja. Latinan kielestä suomentanut Timo Nisula. Helsinki: Kirjapaja.
– (2010). Tunnustukset. Suomentanut Otto Lakka. Suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka. Helsinki: Aurinko kustannus.
Brown, Peter (2000 [1967]). Augustine of Hippo: A Biography. A New Edition with an Epilogue. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.
O’Donnell, James J (2001). Augustine: His Time and Lives. – Cambridge Companion to Augustine. Cambridge: Cambridge University Press, 8-25.
Trapé, Agostino (1991 [1986]). Saint Augustine. – Patrology Volume IV, The Golden Age of Latin Patristic Literature From the Council of Nicea to the Council of Chalcedon. Westminster, MD: Christian Classics, Inc, 342-462.
Jumalapuhetta 