Vaikka tämän artikkelin otsikkona on ”Tuntematon Jumala”, kristityt tunnustavat uskovansa tähän Jumalaan joka sunnuntai ja pitävät totena monia hänestä sanottuja yksityiskohtia. Kuitenkin tämä Jumala on jäänyt ihmisille suurelta osin tuntemattomaksi. Puhun nyt Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta: Pyhästä Hengestä.
Puhuessani Pyhän Hengen tuntemattomuudesta, tarkoitan sitä, että verrattuna Kolminaisuuden muihin persooniin, hänestä puhutaan hyvin vähän. Kun ihmisillä on suhteellisen helppoa muodostaa mielessään jonkinlainen käsitys ja mielikuva Isästä ja Pojasta, heillä on suuria vaikeuksia tehdä sama Pyhän Hengen kohdalla.
Kuitenkin Pyhä Henki on olennaisen tärkeä kristinuskon ja kristittynä olemisen kannalta: ”Kukaan ei voi sanoa: ’Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta” (1. Kor. 12:3). Miksi Pyhä Henki sitten jää ihmisten mielissä niin usein taka-alalle?
Mikä ihmeen henki?
Luulen, että yksi hyvin perustava syy siihen, miksi Pyhä Henki jää ihmisten mielissä vähemmälle huomiolle, on, että heille ei ole selvää, mitä ”hengellä” ylipäätään tarkoitetaan. Sana ”henki” tuo nykyihmiselle luultavasti ensimmäisenä mieleen todellisuuden, joka nähdään vastakohtana materiaaliselle ja näkyvälle maailmalle.
Modernissa maailmassa monet ovat taipuvaisia ajattelemaan, että mitään tällaista todellisuutta ei ole edes olemassa. Suomen kielessä esiintyvää ilmausta ”henkimaailman juttuja” käytetäänkin yleisesti negatiivisessa mielessä asioista, joita puhuja pitää huuhaana ja hölynpölynä.
Lisäksi monen mieleen tulevat satujen toivomuksia toteuttavat lampunhenget ja kahleita kolistelevat kummitukset. Nykyihmisen on siis jo lähtökohtaisesti vaikeaa ottaa vakavasti puhetta hengestä, vaikkei hän olisikaan piinkova materialisti.
Kuitenkin suomen kielessä on säilynyt myös toisenlaisia, ei yksistään negatiivisia kielikuvia hengestä. jotka voivat auttaa meitä pääsemään sen jäljille, mitä kristityt tarkoittavat ”hengellä” ja erityisesti ”Pyhällä Hengellä”.
Jos esimerkiksi jossain ryhmässä on ”hyvä henki”, tarkoitetaan sitä, että sen jäsenten välillä on kenties vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvä ilmapiiri. Jos taas sanotaan, että esimerkiksi jääkiekkojoukkueen peli oli ”hengetöntä”, tarkoitetaan, että pelaajien toiminta oli tehotonta, eikä heistä ollut aistittavissa sitä paloa ja motivaatiota, joita hyvässä pelissä tarvitaan.
Lisäksi joku voi olla ”hengessä mukana” vaikkei olisikaan fyysisesti läsnä. Tämä tarkoittaa sitä, että tällä henkilöllä on vahvat sympatiat puheena olevan toiminnan puolesta.
Luultavasti kuitenkin yleisin henkeen liittyvä kielikuva on ”olla hengissä”, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että puheena oleva henkilö on elossa (myös sana ”henkilö” juontuu sanasta ”henki”).
Pyhä Henki alkukielissä
Jo sillä, mitä sanaa Hengestä käytämme, on siis vaikutusta siihen, mitä hänestä ajattelemme. Tämän vuoksi Pyhää Henkeä koskevaan kirkon opetukseen on vaikuttanut suuresti Raamatussa käytetyt sanavalinnat ja sen alkukielten heprean ja kreikan ”henkeä” vastaavien sanojen merkitykset ja vivahteet.
Heprean kielessä ”henkeä” tarkoittava sana on רוּחַ. Kuten kreikan πνεύμα, se tarkoittaa ”hengen” lisäksi myös ”henkäystä” ja ”tuulta”.
Kuitenkin tällä hepreankielisellä sanalla on oma erityismerkityksensä, joka sen kreikankieliseltä vastineelta puuttuu. רוּחַ tarkoittaa nimittäin erityisesti myrskytuulta. Näin ollen sen tehtävänä ei ole viestiä ainoastaan Pyhän Hengen ei-materiaalisuudesta, vaan myös hänen vastustamattomasta voimastaan (Daniélou 2003, 141).
Tämä Pyhän Hengen hepreankielinen merkitys on selvästi näkyvissä Apostolien tekojen toisessa luvussa, jossa kerrotaan helluntain tapahtumista: ”Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat” (Ap.t. 2:2).
Kuitenkaan tämä ei ole ainoa alkukielten kristilliseen oppiin Pyhästä Hengestä tuoma vivahde. Sanan kreikkalainen merkitys tulee hyvin esille Jeesuksen ja Nikodemoksen käymässä keskustelussa. Jeesus sanoo: ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita” (Joh. 3:8).
Kyseessä on kreikankielinen sanaleikki. Kuten jo aiemmin mainitsin, kreikan sana πνεύμα tarkoittaa sekä ”henkeä”, että ”tuulta”. Tässä Johanneksen evankeliumin kohdassa käytetään siis tuleen liittyvää kielikuvaa kertomaan Pyhälle Hengelle ominaisesta toiminnasta.
Pyhä Henki ja tuuli ovat Jeesuksen mukaan siinä mielessä samanlaisia, että kummankin toiminnan voi havaita, mutta kumpikin jää lopulta arvoitukseksi. Vaikka siis Hengen vaikutukset ovat kristityille elintärkeitä, hän itse jää salaisuudeksi.
Pyhän Hengen vaikutukset
Raamatun teksteissä luetellaan paljon näitä Pyhän Hengen vaikutuksia, jotka ovat moninaisia, mutta kuitenkin olennaisilta osin yhtenäisiä;
Galatalaiskirjeessään Paavali mainitsee Hengen hedelminä rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, lempeyden ja itsehillinnän (Gal. 5:22-23).
Tiukan paikan tullen Pyhä Henki antaa kristitylle oikeat sanat suuhun (Mark. 13:11), auttaa heitä rukoilemaan puhumalla heidän puolestaan ”sanattomin huokauksin” (Room. 8:26), antaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa (Room. 14:17) ja armolahjoja (1. Kor. 12:1-11), vapauttaa lain alta (Gal. 5:18) ja pyhittää (2. Tess. 2:13).
Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo Pyhän Hengen olevan puolustaja, joka opettaa opetuslapsille kaiken ja palauttaa heidän mieliinsä kaiken, mitä hän on heille puhunut (Joh. 14:26). Lisäksi hän johdattaa opetuslapset tuntemaan koko totuuden (Joh. 16:13) ja kirkastaa Kristuksen (Joh. 16:14).
Nämä Pyhästä Hengestä annetut lupaukset ovat tärkeitä yksityiselle kristitylle, joka kipuilee jokapäiväisen kristillisen elämän haasteissa ja epäilyksissä, mutta niillä on suuri merkitys myös koko kirkolle:
Tämän lupauksen mukaan Pyhä Henki muistuttaa opetuslapsia Jeesuksen opetuksista, mikä muistuttaa paljon ylösnousseen Kristuksen lupausta olla opetuslastensa kanssa kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20).
Pyhä Henki ja uusi liitto
Toisessa Korinttilaiskirjeessään Paavali puhuu Vanhan ja Uuden liiton välisestä erosta. Hänen mukaansa lain kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi (2. Kor. 3:6). Vanhassa liitossa elävällä on Paavalin mukaan sydämensä päällä peite Mooseksen lakia luettaessa, mutta hänen tullessaan Uudesta liitosta osalliseksi, Kristus poistaa tämän peitteen (2. Kor. 3:15-16).
Tämän jälkeen Paavali selventää tätä varsin vertauskuvallista puhettaan: ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki” (2. Kor. 3:17-18).
Vaikka siis laki on hyvä ja oikea, se jää vain kuolettavaksi kirjaimeksi ilman Pyhää Henkeä. Henki kuitenkin vapauttaa meidät ja on tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa (2. Kor. 3:6). Ilman Pyhää Henkeä laki herättää meissä lähinnä kapinamielialaa, mutta Henki saa meidät uskomaan Jumalaan ja rakastamaan hänen tahtoaan.
Tässä Paavalilla on luultavasti mielessään Jumalan Hesekielin välityksellä antama lupaus Uudesta liitosta: ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden Hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen” (Hes. 36:26).
Paavali mainitsee Roomalaiskirjeessään erään tähän asiaan liittyvän hyvin tärkeän yksityiskohdan: ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5). Rakkauden vuodattaminen ja Hengen antaminen kulkevat siis käsi kädessä. Monet kirkon opettajat ovatkin samaistaneet Pyhän Hengen rakkauteen.
Pyhä Henki Kolminaisuuden sisäisessä elämässä
Vaikka Jumala on olemukseltaan salattu, hänen pelastushistoriassa tapahtuneen (ja tapahtuvan) toimintansa perustella kirkko on pystynyt sanomaan jotain myös hänen sisäisestä elämästään. Tärkein tällainen Jumalan sisäistä elämää koskeva oppi on luonnollisesti kolminaisuusoppi.
Läntisessä kristikunnassa vakiintui Augustinuksen kehittelemä malli ymmärtää Pyhän Hengen asema Kolminaisuudessa: Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta.
Augustinus päätyi tähän ratkaisuun pohtiessaan, kuinka jokin tietty ominaisuus voidaan lukea jollekin tietylle Kolminaisuuden persoonalle, vaikka tämä ominaisuus kuuluu koko Kolminaisuudelle. Jos esimerkiksi sanotaan, että Pyhä Henki on rakkaus, tällä ei ilmeisestikään voida tarkoittaa, ettei rakkaus olisi myös Isän ja Pojan ominaisuus:
Kuitenkaan tässä Kolminaisuudessa ei turhaan sanota Jumalan Sanaksi ketään muuta kuin Poikaa, Jumalan lahjaksi ketään muuta kuin Pyhää Henkeä, eikä häneksi, josta Sana on syntynyt ja josta Pyhä Henki ensiksi lähtee, ketään muuta kuin Isää. Lisäsin ”ensiksi” siksi, koska toistan, että Pyhä Henki lähtee myös Pojasta. Mutta Isä antoi myös tämän Pojalle – ei siten, että hän olisi jo ollut olemassa eikä hänellä vielä olisi ollut tätä, vaan kaiken, minkä hän on ainosyntyiselle Sanalle antanut, hän on antanut synnyttämällä hänet. Siispä hän synnytti hänet niin, että yhteinen lahja lähtisi myös hänestä, ja Pyhä Henki olisi kummankin Henki.
Niinpä tätä jakamattoman Kolminaisuuden erottelua ei ole hyväksyttävää sivuuttaa, vaan sitä tulee huolellisesti tarkastella. Se on nimittäin laadittu, jotta Jumalan Sanaa voitaisiin kutsua Jumalan viisaudeksi, vaikka viisaus on myös Isä ja Pyhä Henki. Jos siis jotain näistä kolmesta on nimitettävä rakkaudeksi, kuka olisi sitä sopivammin kuin Pyhä Henki? Nimittäin tässä yksinkertaisessa ja korkeimmassa luonnossa ei ole toista olemusta eikä toista rakkautta, vaan olemus on itse rakkaus ja rakkaus on itse olemus, niin Isällä, niin Pojalla kuin Pyhällä Hengelläkin, mutta kuitenkin erityisesti Pyhää Henkeä nimitetään rakkaudeksi. (Kolminaisuudesta 15,17)
Kaikki Jumalan ominaisuudet kuuluvat siis Jumalan jakamattomaan olemukseen (tai pikemminkin ovat tämä olemus), ja näin ollen niin viisaus kuin rakkauskin kuuluvat ”olemuksellisesti” Kolminaisuuden kaikille persoonille. Kuitenkin Pyhä Henki on Jumalan rakkaus persoonallisessa mielessä.
Tämä Augustinuksen ratkaisu on oikein käytännöllinen. Vaikka koko Jumala on rakkaus, hän lähestyy meitä rakkautena juuri Pyhänä Henkenä. Isä synnyttää Pojan, ja Pyhässä Hengessä meidät kutsutaan heidän keskinäiseen rakkauteensa.
Näin ollen juuri Pyhä Henki ilmaisee meille Jumalan olemuksen, joka on rakkaus. Tämä ilmoitus ei kuitenkaan ole ainoastaan ”objektiivista” tietoa, vaan myös Jumalan ”subjektiivista” tuntemista.
Koska tämä tunteminen on mahdollista ainoastaan Pyhässä Hengessä, on tärkeää huomata, että Pyhä Henki ei ainoastaan anna meille Jumalan lahjoja; hän itse on varsinaisessa mielessä Jumalan lahja (Kasper 1984, 225-227).
Pyhän Hengen jumalallinen pidättyväisyys
Pyhä Henki on siis meidän hengellisen elämämme kannalta yhtä tärkeä kuin hengittäminen ja verenkierto meidän ruumiillisen elämämme kannalta.
Tältä pohjalta voidaan ymmärtää, miksi hän jää meidän Jumalaa koskevassa puheessamme Isän ja Pojan varjoon: saatamme olla usein kiitollisia siitä, että meillä on työ- tai opiskelupaikka, asunto ja tarpeeksi rahaa elääksemme, mutta harvemmin ymmärrämme olla kiitollisia siitä, että meissä ylipäätään on ”elämän henkäys” tai että meillä on ilmaa, jota hengittää.
Katolisen kirkon katekismus ilmaisee erinomaisesti tämän Pyhän Hengen elintärkeän tehtävän ja vastaan tämän artikkelin alussa esittämääni kysymykseen siitä, miksi hän jää usein ihmisten mielissä taka-alalle:
”Vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on” (1. Kor. 2:11). Henki, joka ilmoittaa Jumalan, saa meidät tuntemaan Kristuksen, hänen elävän Sanansa; mutta omasta itsestään Henki ei puhu. Hän, joka ”on puhunut profeettojen kautta”, saa meidät kuulemaan Isän Sanan, mutta Henkeä itseään me emme kuule. Tunnistamme hänet vain siitä, että hän ilmoittaa meille Sanan ja valmistaa meidät ottamaan sen uskossa vastaan. Totuuden Henki, joka ”paljastaa” meille Kristuksen, ”ei näet puhu omissa nimissään” (Joh. 16:13). Tämä todella jumalallinen pidättyväisyys selittää sen, miksi maailma ei voi ottaa Henkeä vastaan, ”sillä maailma ei näe eikä tunne häntä”, kun taas Kristukseen uskovat tuntevat hänet, koska hän pysyy heissä (Joh. 14:17). (KKK, 687)
Kirjallisuus
Daniélou, Jean (2003 [1956]). God and the Ways of Knowing. Translated by Walter Roberts. San Francisco: Ignatius Press.
Kasper, Walter (1984 [1982]). The God of Jesus Christ. Translated by Matthew J. O’Connell with a New Foreword by Anthony J. Godzieba. New York: The Crossroad Publishing Company.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Jumalapuhetta 