Tapsan haaste kristinuskolle

Harva meistä on rautaa, mutta toisinaan tällaisiakin henkilöitä esiintyy historian lehdillä. Tämä ajatus tuli mieleeni kun katsoin Peter von Baghin vuonna 1979 kuvaamaa dokumenttia Tapio Rautavaarasta (1915-1979). Dokumentti näytettiin televisiosta tänä keväänä, koska ”Tapsan” syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta.

Rautavaara oli todellinen monilahjakkuus: hän oli laulaja, näyttelijä ja urheilija – ja näitä kaikkia vieläpä oikein menestyneesti. Esimerkiksi urheilun saralla hän oli olympiatason keihäänheittäjä ja jousiampuja: hän esimerkiksi voitti keihäänheitossa kultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja jousiammunnasta MM-kultaa vuonna 1958.

Dokumentissa jo harmaantunut Rautavaara kertoo itse omasta elämästään, eikä katsojalla mene kauaa sen huomaamiseen, että hän vaikuttaa oikein sympaattiselta miekkoselta. Vaikka aihetta ehkä olisi, Tapsan puheessa ei haise lainkaan omakehu. Kertoessaan esimerkiksi keihäänheiton olympiavoitostaan hän vertaa itseään kilpakumppaniinsa ja toteaa että väärä mies voitti.

Kyseessä tuntuu siis olevan sympaattinen ja vaatimaton mies, jolla on menestyksestä huolimatta jalat tukevasti maassa. Dokumentin lopussa Tapsa kertoo omasta elämänfilosofiastaan:

Ihmiselämään täytyy sisältyä jotain muutakin, että ei vain urheilua. Ihmisen onni, se on kummallinen asia. Se vaihtelee eri paikoissa ja eri tyypeissä, eri ajatuskannoissa. Joku juoksee politiikan perässä, joku juoksee Jeesuksen perässä, joku pelaa shakkia, joku kerää postimerkkejä. Se on heidän onnensa. Mut’ ihmisen perusonni, se on vaikeasti haettavissa. Mutta sanoisin, että jos on tyytyväinen eläämäänsä, niin se taitaa siinä olla. Oma perhe, mielenrauha. Nimenomaan, mielenrauha – ei muuta.

Jeesus – kiva harrastus?

Tässä Tapsa kenties tietämättään esittää kristinuskolle huomattavan haasteen. Hän nimittäin ajattelee, että ”Jeesuksen perässä juokseminen” on vain joidenkin ihmisten elämään iloa tuova harrastus, kuten postimerkkien keräily, kun taas ihmisen perusonni on jotain perustavampaa ja löytyy jostain aivan muualta.

Kristinuskon mukaan Jeesuksen kuitenkin pitäisi olla vastaus kaikille ihmisille. Kaikkien ihmisten Luoja on puhunut ihmisille viimeisinä aikoina nimenomaan hänen kauttaan (Hepr. 1:2).

Tämä kristinuskon perusteisiin kuuluva väite, jonka mukaan Kristus on vastaus jokaisen ihmisen syvimpään kaipaukseen, tulee kuitenkin vakavasti haastetuksi, jos ihminen ei tarvitsekaan häntä ollakseen onnellinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos ihmisen onni löytyy esimerkiksi siitä, että hän on tyytyväinen elämäänsä, miksi mennä merta edemmäs kalaan? Miksi juosta Jeesuksen perässä?

Tämän kysymyksen pohtiminen on erittäin tärkeää, koska sitä ei esitä ainoastaan Tapsa, vaan varmasti myös hyvin moni muukin. Mitä perusteita on siis ajatella, että todellinen onni löytyy ainoastaan yhteydestä elävän Jumalan kanssa?

Vaikeaa hakemista

Aloitan tämän kysymyksen tarkastelemisen samasta aiheesta, josta Tapsakin lähti liikkelle, eli ihmisen onnesta. Ihmisen onni todellakin on kummallinen asia, eikä ihmisen perusonni todellakaan ole helposti haettavissa.

Shakin pelaaminen, postimerkkien keräileminen, politiikka ja myös oma perhe ovat epäilemättä osa ihmisen onnea, mutta eivät kuitenkaan itse tämä perusonni, jonka olemusta pohdiskelemme. Ihminen voi näet olla onnellinen ilman perhettäkin. Samoin hän voi taatusti olla onnellinen pelaamatta koskaan shakkia tai keräämättä elämänsä aikana ainoatakaan postimerkkiä.

Tapsan mainitsema mielenrauha puolestaan varmastikin on osa ihmisen perusonnea. Sanoisin kuitenkin, että sen sijaan, että se olisi tämän perusonnen syy, se on pikemminkin sen seuraus. Mitä tämä ihmisen onni sitten on ja mistä se koostuu?

Vaikka tämä on tuskin tyhjentävä lista, luulen, että ihmisen onnen kannalta perustavan tärkeitä rakennuspalikoita ovat elämän merkitys, tarkoitus ja arvo.

Jumala ja elämän perusonni

File:Williamlanecraig.jpgAmerikkalainen apologeetti William Lane Craig on argumentoinut mielestäni vakuuttavasti sen puolesta, että ihminen tarvitsee Jumalaa ja ikuisuutta, jotta hänen elämällään todella olisi merkitys, tarkoitus ja arvo. Craigin perustelut väitteelleen kuuluvat lyhyesti referoituna seuraavasti:

Mikäli ihminen on vain yksi biologisen evoluution sattumalta tuottama eläin vailla mitään syvempää ulottuvuutta, millä perusteella hänen elämällään olisi sen enempää merkitystä kuin vaikkapa hyttysen elämällä?

Mikäli ihmisen olemassaolo lakkaa kokonaan hänen ajallisen elämänsä päätyttyä, mikä tarkoitus hänen elämällään on? Vaikka hän olisi eläessään kuinka merkittävä ja vaikka hänellä olisi kuinka paljon jälkeläisiä, mikään näistä ei hyödytä häntä millään lailla kun häntä ei ole enää olemassa.

Lopuksi: mikäli Jumalaa ei olisi olemassa ja ihmisen olemassaolo päättyisi ruumiilliseen kuolemaan, miksi hänen tulisi noudattaa elämässään minkäänlaista moraalia? Mikä tekisi esimerkiksi ihmisen tappamisesta objektiivisessa mielessä väärän teon? Mikäli ihmisen ovat tuottaneet vain kasvoton kosmos ja sattuma, mitä perustaa inhimillisellä moraalilla on kuin henkilökohtaisen hyödyn saavuttaminen?

Mikäli taas Jumala on olemassa ja ihmisen olemassolo jatkuu maallisen kuoleman jälkeen, ihmisen elämällä todella on merkitys, tarkoitus ja arvo:

Ihminen ei ole vain sattuman muovaama luonnonoikku, vaan Jumalan hänet erityisesti tarkoittama ja luoma persoona, jonka elämällä siis on merkitystä. Ihmisen elämä ei ole vailla tarkoitusta, vaan sillä on ikuinen päämäärä rakastavan Jumalan yhteydessä. Koska Jumala on olemukseltaan hyvä, objektiivisella, kaikkia sitovalla moraalilailla on vankka perusta. Meidän valinnoillamme ja teoillamme on siis todellista merkitystä (Craig 2008, 71-88).

Teoria ja käytäntö

Vaikka – kuten sanottu – pidän edellä lyhyesti referoimaani päättelyä täysin pätevänä, käytäntö näyttää erilaiselta kuin teoria. Luultavasti suuri osa ihmisistä kokee olevansa onnellisia ilman, että he olisivat tulleet sen kummemmin miettineeksi Jumalan olemassaoloa tai muita ”ikuisuuskysymyksiä”.

Voi myös olla, että edellä ladellut perustelut kuultuaankaan ihminen ei käänny vakaumukselliseksi kristityksi, mutta säilyttää arkisessa elämässään sen saman perusonnen ja mielenrauhan, mikä hänellä on aikaisemminkin ollut.

Tietenkin joku voisi väittää, että vakuutteluistaan huolimatta tämä ihminen ei ole oikeasti onnellinen, vaan kokee hurjaa eksistentiaalista ahdistusta suostumatta kuitenkaan myöntämään sitä. Tällainen väite olisi kuitenkin ongelmallinen (ainakin) kahdesta syystä:

Ensinnäkin se olisi hyvin tahditon, eikä varmaankaan tekisi kyseistä henkilöä yhtään sen halukkaammaksi pohtimaan ikuisuuskysymyksiä – luultavasti pikemminkin päinvastoin! Toiseksi olisi ylimielistä asettua toisen ihmisen yläpuolelle ja väittää tietävänsä hänen onnensa paremmin kuin hän itse.

Mikäli ihminen itse kokee elämällään olevan merkitystä, tarkoitusta ja arvoa ilman, että hän olisi vakaumuksellinen kristitty, tätä ei tule kiistää opillisiin syihin vedoten. Meidän tulisi tarkastella oppia tosiseikkojen valossa eikä muokata todellisuutta oppiin sopivaksi.

Jumalan ääni ihmisen sisimmässä

Vaikuttaa siis siltä, että ihminen voi olla arkisissa askareissaan onnellinen, vaikka hän ei – ainakaan tietoisesti – olisikaan kristitty. Onko siis Jeesus sen tärkeämpi todellisen onnen saavuttamiseksi kuin shakin pelaaminenkaan? Katolinen kirkko vastaa epäröimättä ”kyllä” ja sen opista myös löytyy mielestäni tyydyttävä vastaus tähän ongelmaan.

Vatikaanin II kirkolliskokouksessa (1962-1965) kirkko mietti uudelleen suhdettaan ei-katolisiin kristittyihin ja ei-kristillisiin uskontoihin. Aiemman jyrkän eksklusivismin sijaan kirkko päätyi huomattavan avaramieliseen ratkaisuun:

Katolilaisten on pidettävä myös muiden kirkkokuntien jäseniä veljinä Kristuksessa ja myös ei-kristityillä on jonkinlainen mahdollisuus pelastua: Kirkolliskokouksen kirkko-oppia käsittelevä konstituutio Lumen Gentium opettaa:

Jumalallinen kaitselmus ei kiellä autuuteen välttämätöntä apua niiltäkään, jotka ilman omaa syytään eivät vielä ole päässeet Jumalan nimenomaiseen tuntemiseen, mutta kuitenkin jumalallisen armon avulla ponnistelevat saavuttaakseen oikeudenmukaisen elämän. Sitä hyvää ja totta, mikä heidän keskuudessaan esiintyy, kirkko pitää arvossa ikään kuin valmistuksena evankeliumiin ja hänen antamanaan lahjana, joka valaisee jokaisen ihmisen, jotta tämä lopulta saisi elämän. (Lumen Gentium, 16)

Jumalan armo voi siis vaikuttaa myös ei-kristityn sydämessä, että hän pyrkii tekemään hyvää ja noudattamaan omantuntonsa ääntä. Tämä voi puolestaan viedä ihmisiä lähemmäksi Jumalaa ja voi parhaassa tapauksessa toimia ”ikään kuin valmistuksena evankeliumiin”.

Elämällä elämäänsä pyrkien säilyttämään omantuntonsa puhtaana ja tekemällä hyvää, ihminen voi saada elämäänsä sitä todellista onnea ja mielenrauhaa, joka tulee yksin Jumalalta. Tällöin hän kokee elämällään olevan merkitystä, tarkoitusta ja arvoa, vaikkei tietäisikään niiden varsinaista lähdettä.

Maallistunut länsi ja kristinusko

Joku voisi huomauttaa tähän, että tämä on kyllä totta, mutta kirkolliskokous puhuu nimenomaan niistä, jotka ilman omaa syytään eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia. Miten siis Rautavaaran kaltainen kristillisen kulttuurin parissa kasvanut ihminen voisi lukeutua tähän joukkoon?

Mielestäni riittävä vastaus löytyy, kun katsoo ympärilleen. Vaikka esimerkiksi suomalaisista suurin osa on edelleen kastettuja, harva heistä tietää kristinuskosta oikeastaan yhtään mitään – vielä vähemmän uskoo sen sanomaan.

Vaikka suurin osa nuorista istuu uskonnontunneilla ja rippikoulun oppitunneilla, kaikki kristinuskoa koskenut tieto tuntuu menneen niin sanotusti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Monet kuitenkin luulevat tietävänsä, mitä kristinusko tarkoittaa esimerkiksi Jumalalla.

Nämä samat ihmiset luulevat kristittyjen uskovan, että Jumala on vain yksi olento muiden joukossa, joka vain on näkymätön ja omaa maagisia voimia. Joku saattaa jopa ilmoittaa, ettei enää usko tähän ”pilven päällä istuvaan papparaiseen”.

Ei tarvitse olla teologi huomatakseen, ettei näillä käsityksillä ole mitään tekemistä kristillisen jumalakuvan kanssa. Ihmiset saattavat vastustaa kiivaastikin kristinuskoa, vaikka he eivät usein todellisuudessa vastustakaan kristinuskoa, vaan pikemminkin heidän omia virheellisiä käsityksiään siitä.

Mistä tämä sitten johtuu? Luulen, että ongelmana on kristinuskon liiallinen ”tuttuus” ja ”tavallisuus”. Ihmiset ajattelevat, että tämä sama, vanha kristinusko, joka on vaikuttanut länsimaissa vuosisatojen ajan, kyllä tiedetään. Kristinusko on ollut koko ajan länsimaalaisen ihmisen nenän edessä – valitettavasti jopa niin lähellä, että se on huomaamatta jäänyt sen varjoon.

Mielestäni on siis perusteltua sanoa, että ainakin hyvin suuri osa tavallisista maallistuneista suomalaisista on ja on oikeastaan koko ikänsä ollut kristillisen julistuksen ulottumattomissa ilman omaa syytään.

Tietenkin tällainen ihminen voi ihan oikeasti ja tiedostavasti tulla kosketuksiin kristillisen julistuksen kanssa niin, että se herättää hänet ajattelemaan, ja näistä sisällään kiusaavista ajatuksista huolimatta päättää olla kääntymättä Jumalan puoleen. Tällaisista tapauksista kirkolliskokous sanoo:

Mutta hyvin usein ihmiset ovat Paholaisen pettäminä ”ajatuksiltaan turhistuneet” ja vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen palvellen luotua enemmän kuin Luojaa tai eläneet ja kuolleet ilman Jumalaa tässä maailmassa ja siten joutuneet äärimmäiselle epätoivolle alttiiksi. (Lumen Gentium, 16)

Jeesus ja ihmisen perusonni

Ihminen, jolla on virheellinen tai olennaisesti puutteellinen käsitys kristinuskosta, voi siis olla onnellinen ja ainakin jossakin määrin Jumalan armon vaikutuksen alainen, vaikka hän ei kristillisen apologetiikan perusteella kääntyisikään siihen kristinuskoon, jonka hän on mielessään muodostanut.

Palataksemme ihmisen onnen tarkasteluun, sanoisin että vaikka onkin röyhkeää ja typerää mennä kiistämään kaikkien ei-kristittyjen onnellisuus, voidaan kuitenkin sanoa, että kukaan ei vielä tässä elämässä ole täysin onnellinen.

Kaikilla on omat harminsa ja murheensa. Tiedostetun murheen lisäksi ihmiselämässä on myös ahdistusta, jonka syytä hän ei itsekään tiedä. Tämä johtuu kristinuskon mukaan siitä, että meidän elämäämme varjostaa synnin todellisuus, joka etäännyttää meitä Jumalasta ja rajoittaa siis meidän onneamme.

Vaikka siis ihminen todella olisikin onnellinen, hän ei ole kaikkitietävä oman onnensa suhteen: hän tekee vääriä valintoja ja etsii onnea myös sieltä, mistä sitä ei kuuluisi etsiä. Kristitytkin painivat tämän synnin todellisuuden kanssa, mutta heillä on onneksi Jeesus, jonka perässä juosta. Vaikka hekään eivät ole täydellisiä, he ovat tunnistaneet heidän sisimmässään asuvan mielenrauhan todellisen lähteen, joka on itse Jumala.

He voivat kohdistaa katseensa häneen, joka todella on virheetön ja joka todella on elävän Jumalan Sana. Pyhän Hengen voimalla tämä yhteys Jeesukseen kasvaa ja saa lopullisen täyttymyksensä ikuisuudessa.

Vaikka siis ihminen voi onnensa ja mielenrauhansa tukemana saada iloa postimerkkien keräilystä, shakkipelistä tai vaikkapa politiikasta, todellisen onnen tuo vain Jumala. Ihmisen täytyy vain huomata, että Jumala onkin koko ajan lähempänä hänen sisimpäänsä kuin hän itse!

Mielestäni tämän artikkelin lopetukseksi sopivat hyvin Tapio Rautavaaran itsensä sanat: ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.”

Kirjallisuus

Craig, William Lane (2008 [1984]). Reasonable Faith: Christian Truth and Apologetics. Wheaton: Crossway.

Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1964]). Dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium Kirkosta – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot (s. 37-164). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s