Millainen oli ylösnoussut Jeesus? Mikä on hengellinen ruumis? Entä onko ylösnousemususkon välttämättömänä edellytyksenä usko siihen, että Jeesuksen hauta todella oli tyhjä?
Evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä kuvataan paljon ylösnousseen Jeesuksen olemisen tapaa ja ruumiillisuutta. Esimerkiksi Luukas kertoo seuraavan kertomuksen ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä:
Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin Puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. (Luuk. 24:36-43)
Tässä kertomuksessa ylösnoussut Jeesus esitetään ruumiillisena, lihaa ja verta olevana olentona. Tästä huolimatta tämän kertomuksen tarkoituksena ei ole osoittaa, että Jeesus olisi vain saanut menetetyn elämänsä takaisin ja palannut takaisin tavalliseen, maalliseen elämään. Ruumiillisuudestaan huolimatta ylösnousseella Jeesuksella on ominaisuuksia, joita esimerkiksi meillä ei ole.
Luukas kertoo esimerkiksi, että Jeesus ilmestyy tyhjästä opetuslasten keskelle. Hänellä on myös kuuluisa kertomus Emmauksen tiellä tapahtuneesta ilmestymisestä, jonka päätteeksi Jeesus katosi hänen seurassaan olleiden opetuslasten tunnistettua hänet, kun hän mursi leivän (Luuk. 24:30-31).
Hengellinen ylösnousemusruumis
Apostoli Paavali kuvaa seikkaperäisesti ylösnousemusruumista ja sen ominaisuuksia Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille. Korintin seurakunnassa jotkut olivat suhtautuneet epäilevästi ruumiin ylösnousemukseen.
Hälventääkseen seurakuntalaisten epäilyksiä kristillistä ylösnousemusoppia kohtaan Paavali antaa ylösnousemusruumiista seuraavan selostuksen (lainaus on pitkä, mutta sen jokainen yksityiskohta on aiheemme kannalta tärkeä):
Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään sielullinen ruumis (kr. σῶμα ψυχικόν), nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa sielullinen ruumis, on myös hengellinen. Onkin kirjoitettu: ”Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento (1. Moos. 1:7)”. Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen vaan sielullinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen on maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta.
Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi. Sen sanon, veljet, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa ja ettei katoava voi saada omakseen katoamattomuutta. Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeudeuttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. (1. Kor. 15:42-53)
Varhaiskristillistä apologiaa ylösnousemusruumiista
On hyvä huomata, että Paavalin korostus on täysin päinvastainen kuin Luukkaan: kun Luukas tähdentää ylösnousseen Jeesuksen olevan suorastaan käsinkosketeltavan ruumiillinen olento, Paavali korostaa ylösnousemusruumiin hengellisyyttä.
Nämä vastakkaiset korostukset ovat entistäkin mielenkiintoisempia kun ottaa huomioon, että niiden molempien tarkoituksena on ilmeisesti vastata yhteen ja samaan ylösnousemususkoa vastaan esitettyyn vastaväitteeseen, nimittäin ylösnousemuksen ruumiillisuuden kieltämiseen.
Luukas on mitä ilmeisimmin kohdannut ylösnousseen ruumiillisuuteen kohdistuneita epäilyksiä ja myös Paavalin vastustajat tuntuvat panneen kaiken tuonpuoleisuuteen liittyvän toivonsa pelkästään sielun jatkoelämään (Aejmelaeus 1993, 241).
Luukas vastaa haasteeseen korostamalla, että Jeesus oli ylösnousemuksen jälkeenkin niin ruumiillinen että häntä voitiin koskettaa ja että hän jopa söi paistettua kalaa. Paavali puolestaan ryhtyy vastaamaan tähän korinttilaisten epäilykseen kokonaan toisenlaisella tavalla.
Hän lähtee liikkelle siitä, että on olemassa monenlaisia ruumiita: ihmisellä on oma ruumiinsa, nelijalkaisilla omansa, linnuilla omansa ja kaloilla omansa. Eikä tässä vielä kaikki! Maallisten ruumiiden lisäksi on olemassa myös taivaallisia ruumiita, joiden loisto on aivan toista luokkaa kuin maallisten (1. Kor.15:39-40).
Muistuttamalla korinttilaisia erilaisten ruumiiden välisestä suuresta vaihtelusta ja tuomalla tähän monimuotoisuuteen mukaan myös joidenkin ruumiiden loiston (joka myös on asteeltaan vaihtelevaa niin kuin esimerkiksi auringolla ja kuulla), Paavali alkaa purkaa heidän epäluulojaan ruumiin ylösnousemusta kohtaan.
Ilmeisesti korinttilaisia ylösnousemuksen kieltäjiä oli häirinnyt ajatus, että ”liha ja veri” saisivat omakseen Jumalan valtakunnan. He ovat luultavasti mieltäneet kristittyjen tarkoittavan ylösnousemuksella sitä, että kuolleet ja haudatut ruumiit virvoitetaan takaisin eloon, jonka jälkeen he pääsisivät Jumalan luokse maallisissa, lihaa ja verta olevissa ruumiissaan.
Tätä käsitystä vastaan Paavali tähdentää, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa eikä katoava voi saada omakseen katoamattomuutta. Sen sijaan että ylösnousseet olisivat edelleen maallisissa ruumiissaan, he saavat uuden, kirkastetun ruumiin: katoavan on pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen.
Hän vertaa nykyisen maallisen ihmisruumiin ja tulevan ylösnousemusruumiin välistä eroa vertaamalla niitä siemeneen ja kasviin (1. Kor. 15:36-38). Siemen kylvetään maahan katoavana, minkä seurauksena siitä tulee kasvi. Samalla tavalla myös tämä maallinen ruumis kuolee, jotta siitä tulisi hengellinen ruumis.
Paavali ja tyhjä hauta
Mitä Paavali sitten tarkoittaa sillä, että ylösnousemusruumis on ”hengellinen”? Yksi mahdollinen (ja ensisilmäyksellä varsin luonnollinen) tulkinta on, että ylösnousemusruumis koostuisi aineen sijaan hengestä.
Tämä ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä sen vuoksi, että Paavali vastustaa kirjeessään juuri ajatusta, jonka mukaan ylösnousemus olisi jotain pelkästään henkistä. On myös syytä huomata, että Paavali ei ajattele ”sielullisenkaan” ruumiin materiaalina olevan sielun, vaan hän käyttää tätä nimitystä nykyisistä, maallisista ruumiistamme (vuoden 1992 raamatunkäännös kääntää ”sielullisen ruumiin” ”ajalliseksi ruumiiksi”).
Saattaa kuitenkin olla, että Paavali ajatteli ”hengen” olevan eräänlaista hyvin hienoa materiaa, sillä tämä näkemys oli hyvin yleinen antiikin aikana. Myös taivaankappaleiden (joita Paavali käyttää esimerkkinä kuvaamaan taivaallisten ruumiiden loistoa) ajateltiin koostuvan jonkinlaisesta tuli- ja valoaineeksi käsitetystä ”kirkkaudesta” (Aejmelaeus 1993, 247-248).
Vaikkei Paavali ajatellutkaan ylösnousemusruumiin olevan aineetoon tai pelkkää henkeä, ilmaus ”hengellinen ruumis” voi hyvin kertoa jotain myös ylösnousemusruumiiden koostumuksesta. On siis mahdollista, että Paavali ajatteli ylösnousemusruumiin koostuvan jostain täysin erilaisesta materiasta kuin nykyisten, maallisten ruumiidemme.
Tämä on saanut jotkut tutkijat pohtimaan kysymystä siitä, tarvitaanko ylösnousemusruumiiseen Paavalin mukaan ainoatakaan atomia vanhasta, katoavasta ruumiista.
Esimerkiksi Karl-Gustav Sandelin on esittänyt, että vertauksellaan siemenestä ja kasvista Paavali olisi korostanut maallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin välistä epäjatkuvuutta. Antiikin kasviopissa nimittäin ajateltiin, että kylvetty siemen lahoaa ja kuolee, jolloin esiintuleva kasvi ei kasva esiin itse siemenestä.
Tämä analogia tarkoittaisi siis sitä, että maallinen ihminen häviää ja Jumala luo hänet kokonaan uudestaan taivaalliseksi olennoksi. Sovellettuna Jeesuksen ylösnousemukseen tämä puolestaan tekisi mahdolliseksi tulkinnan, jonka mukaan Paavali olisi voinut ajatella, että Jeesuksen ruumis jäi hautaansa, vaikka hän uskoikin lujasti Jeesuksen ylösnousemukseen (Aejmelaeus 1993, 252-253).
Samantapaisen tulkinnan on esittänyt myös Hans Graß. Hän perustaa tulkintansa Toisen Korinttilaiskirjeen viidenteen lukuun, jossa Paavali puhuu kuolemasta riisuutumisena ja ruumiista pois muuttamisena (2. Kor. 5:1-10).
Graßin mukaan Paavali ajattelee ruumiin siis olevan ikään kuin vanha vaate, joka riisutaan pois kuolemassa. Se jokin, joka edustaa ihmisessä hänen varsinaista minuuttaan jättää siis kuoltuaan vanhan ruumiinsa kokonaan taakseen ja saa ylösnousemuksessa uuden, taivaallisen ruumiin.
Näin ollen vanhalla ruumiilla ei ole ylösnousemuksessa mitään osaa ja myös Jeesus olisi voinut nousta kuolleista vaikka hänen vanha ruumiinsa olisikin mädäntynyt haudassaan (Aejmelaeus 1993, 260-262).
Edellä esitetyt tulkinnat, joiden mukaan Paavali olisi voinut uskoa Jeesuksen ylösnousnousemukseen, vaikka hänen hautansa ei olisi koskaan tullut tyhjäksi, eivät kuitenkaan ole saaneet raamatuntutkijoiden valtavirran hyväksyntää.
Esimerkiksi Lars Aejmelaeus on osuvasti huomauttanut, että näissä kummassakin teoriassa tehdään tulkittavista teksteistä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä:
Paavalin puhe sekä siemenestä ja kasvista että ruumiistaan riisuutumisesta ovat yksinkertaisesti vertauskuvia, joiden tarkoituksena on kuvata vain yhtä puolta käsittelemästään asiasta. Näin ollen niiden pohjalta ei tule tehdä kovin pitkälle meneviä Paavalin kokonaisajattelua koskevia johtopätöksiä (Aejmelaeus 1993, 265-268).
Lisäksi on tärkeää ottaa huomioon historian ja kulttuurin sanelemat ajattelun taustaolettamukset, joista Paavalikaan ei ollut vapaa. Sama pätee myös tutkijoihin, jotka ovat toisinaan nähneet Uuden testamentin teksteissä hyvin moderneja ajatuksia, jotka eivät mitä luultavimmin olisi tulleet niiden kirjoittajille mieleenkään.
Tämä ongelma näkyy hyvin selvästi edellä esitetyissä Paavalin ylösnousemususkon tulkinnoissa: vaikuttaa nimittäin hyvin epätodennäköiseltä, että antiikin aikana elänyt ihminen olisi voinut uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen siitä huolimatta, että hänen ruumiinsa olisi jäänyt hautaan. Apostolit tai heidän kuulijansa eivät olleet 1900-lukulaisia eksistentialistifilosofeja.
Koko ihmisen ylösnousemus
Voidaan siis pitää erittäin todennäköisenä, että Paavali uskoi Jeesuksen nousseen kuolleista siten, että hänen kuollut ruumiinsa heräsi eloon ja sai osakseen kuolemattomuuden ja taivaallisen kirkkauden.
Minkälaista tämä kuolemattomuus ja kirkkaus on, ei voi vielä tässä elämässä tietää. Paavalikin käytti siitä vain omaan maailmankuvaansa kuuluvia kielikuvia, mutta ainakin siihen liittyvät tavalla tai toisella katoamattomuus, kirkkaus, voima ja hengellisyys (1. Kor. 15:42-44).
Kuten on jo tullut ilmi, kristillinen usko ruumiin ylösnousemukseen tuotti ongelmia Paavalin korinttilaiselle kuulijakunnalle. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä antiikin ajan kreikkalaiseen ajattelutapaan oli iskostunut tiukasti ajatus, jonka mukaan kuolemattomuus on nimenomaan sielun kuolemattomuutta. Ruumis oli puolestaan pikemminkin sielun vankila, josta piti päästä eroon.
Tätä vastoin kristillisen uskon mukaan ihminen on ihminen ja Jumalan kuva juuri ruumillisena ja sielullisena olentona (KKK, 365). Toisin kuin tuon ajan kreikkalainen ajattelutapa, se pitää tiukasti kiinni siitä, että ilman toista myöskään toinen ei voi olla ehjästi ja täydellisesti olemassa.
Myöskään Paavali ei puhu ylösnousemuksesta ruumiin ja sielun, vaan sielullisen ja hengellisen ruumiin välisen jaottelun avulla. Hänelle ruumis ei siis ole sielun tai hengen vastakohta (Ratzinger 2004, 257).
Kreikan ”ruumista” tarkoittava sana σῶμα tarkoittaa myös laajemmin ihmisen kokonaispersoonaa, mikä mahdollistaa sen, että Paavalilla olisi ollut ”ruumiista” puhuessaan mielessään koko ihminen. Hän saattoi siis tietoisesti ohjata ruumiin ylösnousemuksen kanssa kamppailevia korinttilaisia ymmärtämään ylösnousemuksen koko ihmisen, sekä ruumiin että sielun ylösnousemisena.
Tämä oli antiikin kreikkalaiselle ajattelutavalle vieras näkemys, sillä heidän mukaansa sielu oli jo valmiiksi kuolematon, eikä sen siis tarvinnut ylösnousta. He olivatkin luultavasti ajatelleet ruumiin ylösnousemuksen tapahtuvan niin, että luonnostaan katoava ruumis pääsee osalliseksi sielun kuolemattomuudesta.
Paavali puhuu kuitenkin koko ihmisen ylösnousemuksesta: sielullisesta ihmisestä tulee hengellinen ihminen ja maallisesta ihmisestä taivaallinen ihminen.
Tämä kristillinen usko koko ihmisen ylösnousemukseen kertoo, miksi sanoma Jeesuksen tyhjästä haudasta on tärkeä: ihminen on olemuksellisesti sielun ja ruumiin muodostama yksi kokonaisuus, minkä vuoksi hänen ikuisuuden kaipuutaan ei riitä tyydyttämään ajatus pelkästä sielun kuolemattomuudesta. Ihminen kaipaa ikuisuutta kokonaisena.
Ylösnousemuksellaan Jeesus on näyttänyt meille välähdyksen tästä ihmistä odottavasta kirkastetusta ja ikuisesta todellisuudesta ja samalla antanut meille elävän toivon. Niin kuin ensimmäiset kristityt, niin myös me voimme iloita, sillä ”millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi” (1. Kor. 15:48-49).
Kirjallisuus
Aejmelaeus, Lars (1993). Jeesuksen ylösnousemus, osa I: Tausta ja Paavalin todistus. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 57. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Ratzinger, Joseph (2004 [1968]). Introduction to Christianity. Translated by J. R. Foster and Michael J. Miller With a New Preface. San Francisco: Ignatius Press.
Jumalapuhetta 