Ylösnousemus ja tyhjä hauta – osa I

Totisesti nousi! Näin jokainen kristitty vastaa julistukseen, jonka mukaan Jeesus Kristus nousi kuolleista. Usko Jeesuksen ylösnousemukseen onkin kristinuskon kannalta perustavanlaatuisen tärkeä. Sen varassa se joko seisoo tai kaatuu. Vaikka siis kaikki kristityt uskovat Jeesuksen ylösnousemukseen, he voivat kuitenkin olla montaa mieltä siitä, mitä ’ylösnousemus’ tarkoittaa.

Mitä tarkoitetaan esimerkiksi hengellisellä ylösnousemusruumiilla (1. Kor. 15:44)? Voidaanko ylösnousemus ymmärtää puhtaasti henkisesti sielun kuolemattomuuden näkökulmasta vai voidaanko sen jopa tulkita symbolisesti tarkoittavan sitä, että Jeesuksen sanoma jäi elämään hänen kuolemansa jälkeenkin?

Ovatko evankeliumien kertomukset Jeesuksen tyhjästä haudasta historiallisia? Entä onko tyhjän haudan historiallisuus ylipäätään edes välttämätöntä kristilliselle ylösnousemususkolle?

Useiden mielestä näihin kysymyksiin ei luultavasti ole kovin vaikeaa löytää selkeää vastausta. Mahdollisesti monet eivät pidä niitä edes miettimisen arvoisina. Kuitenkin niitä ovat pohtineet (ja pohtivat yhä) vakavissaan niin eksegeetit kuin dogmaatikotkin.

Ylösnousemus modernissa teologisessa keskustelussa

Viime vuosikymmeninä varsinkin protestanttisessa teologiassa on esiintynyt rinnakkain kaksi toisistaan poikkeavaa päälinjaa; toinen on Karl Barthista lähtevä, esimerkiksi Jürgen Moltmannin, Wolfhart Pannenbergin ja Robert Jensonin edustama linja, jossa on pyritty ottamaan Jeesuksen historiallinen ylösnousemus teologian keskipisteeksi ja lähtökohdaksi.

Tämä tulkintalinja lähestyy ylösnousemusta täysin ainutlaatuisena historiallisena tapahtumana, jossa Jumala puuttuu historian kulkuun uutta luovalla, ihmeellisellä tavalla. Näin ollen ylösnousemus on todennäköisyyttä ja mahdollisuutta koskevien kysymysten yläpuolella ja aloitti kokonaan uuden historian.

Toinen protestanttisten teologien keskuudessa suosittu linja on esimerkiksi Rudolf Bultmannin, Paul Tillichin ja Gerhard Ebelingin edustama kristillinen eksistentialismi, jonka mukaan sen paremmin tyhjää hautaa kuin ylösnousemustakaan ei tule ymmärtää historiallisina tapahtumina, vaan opetuslasten uskon uudelleen syntymisen vertauskuvina: ylösnousemus tarkoittaa uskoa ristiinnaulittuun Jeesukseen Jumalan symbolina.

Vaikka katolisessa teologiassa ei ole ollut vastaavanlaista jyrkkää kahtiajakoa ja vaikka kirkon opetusvirka pitää tiukasti kiinni Jeesuksen ylösnousemuksen ja tyhjän haudan historiallisuudesta, myös katolisten teologien keskuudessa on esiintynyt näkemyksiä, joissa ylösnousemus tulkitaan varsin eksistentialistisesti. Hyvänä esimerkkinä tästä on Karl Rahnerin ylösnousemusteologia (Farrow 2007, 224-226).

On selvää, että paine edellä kuvattuun ylösnousemusopin uudelleentarkasteluun tulee valistuksen ajan jälkeisen modernin maailmankuvan ja historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kristinuskolle tuomasta haasteesta: Modernin eksegetiikan teoriat ja rekonstruktiot siitä, mitä Jeesus Nasaretilaiselle todella tapahtui eroavat nimittäin usein hyvin paljon siitä, mitä kirkko uskoo ja opettaa.

Mitä Jeesukselle todella tapahtui?

Vuonna 1994 saksalainen eksegeetti Gerd Lüdemann herätti kotimaassaan kohun Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevällä tutkimuksellaan. Siinä hän esittää, että Uuden testamentin kertomukset tyhjästä haudasta ovat myöhäsyntyisiä ja epähistoriallisia.

Hänen mukaansa Jeesus haudattiin tuntemattomaan paikkaan, eikä hänen oikea hautansa koskaan tullut tyhjäksi. Ylösnousseen ilmestykset ovat puolestaan opetuslasten kokemia hallusinaatioita.

Syntyneen keskustelun siivittämänä hän laati vuonna 1995 yhdessä kollegansa Alf Özenin kanssa tutkimuksestaan populaarimman esityksen nimeltä Was mit Jesus wirklich geschah (engl. What really Happened to Jesus).

Siinä Lüdemann otti myös itse osaa syntyneeseen keskusteluun. Hänen mielestään perinteisen ylösnousemususkon lopun ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kristinuskon loppua, sillä hänen mukaansa kristinusko voi säilyttää olennaisimman sisältönsä siitä huolimatta että Jeesus jäi hautaansa eikä Jumalalla ollut osaa eikä arpaa ylösnousseen ilmestymisissä.

Hänen ratkaisunsa seurailee edellä esitettyä eksistentialistista tulkintalinjaa: usko Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen ei ole välttämätöntä, sillä hänen sanomansa sisältää jo kaiken olennaisen. Jeesuksen kuolema ilmentää kuitenkin Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, minkä ansiosta ihmisillä on edelleen pääsy Jumalan luokse Jeesuksen kautta.

Lüdemannin mukaan tämänkaltainen ylösnousemususkon uudelleentulkitseminen on suorastaan välttämätöntä, sillä nykytietämyksen valossa entiseen ei ole enää paluuta (Lüdemann 1995, 134-137). Millä perusteilla Lüdemann on sitten päätynyt näihin varsin radikaaleihin johtopäätöksiinsä?

Evankeliumit häpeällistä totuutta peittelemässä?

Lüdemannin mukaan Jeesuksen hautauksesta esiintyy evankeliumeissa kaksi erilaista traditiota. Ensimmäisen version mukaan Joosef Arimatialainen hautasi Jeesuksen (Mark. 15:42-47), kun taas toisen tradition mukaan juutalaiset hautasivat Jeesuksen (Joh. 19:31-37) (Lüdemann 1995, 17).

Lüdemann näkee Markuksen hautauskertomuksen taustalla tradition Jeesuksen kunniattomasta hautaamisesta ja päättelee, että Markus on yrittänyt hiukan silotella sitä. Ensimmäinen johtolanka on hänen mukaansa se, että Markus sanoo Joosef Arimatialaista ”arvostetuksi” (kr. εὐσχήμων) juutalaisen neuvoston jäseneksi (Mark. 15.43).

Hän on myös tehnyt Joosefista selvästi positiivisen hahmon, joka odotti Jumalan valtakuntaa (Mark. 15:43). Joosefin myötämielisyyttä Jeesusta kohtaan korostaa yksityiskohta, että hän ostaa (uuden) pellavavaatteen kääriäkseen Jeesuksen siihen (Mark. 15:46).

Tästä Lüdemann päättelee, että Markuksella olisi ollut tiedossaan traditio, jonka mukaan juutalaiseen neuvostoon kuuluva Joosef Arimatialainen olisi ollut vastuussa Jeesuksen ilmeisesti kunniattomasta hautaamisesta. Markus olisi sitten tehnyt omassa versiossaan Joosefista arvostetun ja Jeesukselle myötämielisen henkilön peittääkseen häpeällisen totuuden Jeesuksen hautaamisesta (Lüdemann 1995, 19-20).

Lüdemann kuitenkin löytää tätä versiota varhaisemman tradition (ehkä hieman yllättävästi) Johanneksen evankeliumista. Johannes kertoo: ”Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin alas” (Joh. 19:31).

Lüdemann näkee tämän jäänteenä varhaisemmasta, historiallisesti luotettavasta traditiosta, jonka mukaan juutalaiset hautasivat Jeesuksen, jotta hänen ruumiinsa ei olisi jäänyt sapatiksi ristille. Hänen mukaansa Jeesus haudattiin johonkin tuntemattomaan paikkaan, josta Jeesuksen seuraajat tai omaiset eivät olleet tietoisia (Lüdemann 1995, 22-24).

Markuksen maininta, jonka mukaan ristin juurella olleet naiset näkivät, minne Jeesus haudattiin, ei hänen mukaansa ole historiallisesti luotettava, vaan on pikemminkin Markuksen kehittelemä kirjallinen linkki seuraavaan, tyhjästä haudasta kertovaan perikooppiin (Lüdemann 1995, 28).

Lüdemannin mukaan mukaan kertomus tyhjästä haudasta on siis myöhäsyntyinen legenda, jonka tarkoitus on vastata varhaisen kristinuskon vastustajien kysymyksiin ylösnousemuksen luonteesta.

Ylösnousseen ilmestymisistä alkunsa saanut julistus Jeesuksen ylösnousemuksesta sai kristityt päättelemään, että jos Jeesus kerran on noussut kuolleista, myös hänen hautansa (missä se sitten lieneekään) täytyy olla tyhjä. Oikeasti Jeesuksen ruumis olisi kuitenkin mädäntynyt nimettömään hautaansa kaikessa hiljaisuudessa (Lüdemann 1995, 32).

Koruton totuus

Onko Lüdemannin kuvaus pääsiäisen tapahtumista uskottava? Avainkysymyksenä on tyhjän haudan historiallisuus. Lüdemannin mukaan Markuksen kertomus tyhjästä haudasta on legenda, mutta monen muun mielestä se vaikuttaa koruttomuudessaan hyvin autenttiselta. Siitä puuttuu nimittäin kaikenlainen legendanomainen tarunhohtoisuus:

Naiset menevät haudalle ja huomaavat, että kivi on vieritetty pois haudan suulta. Sisällä haudassa istuva nuorukainen (jonka ei edes sanota olevan enkeli) kertoo heille että Jeesus on ylösnoussut ja käskee viedä opetuslapsille sanoman, että ylösnoussut Jeesus menee heidän edellään Galileaan, jossa he näkevät hänet.

Koruttomuutta lisää entisestään evankeliumin alkuperäinen loppu: ”Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät” (Mark. 16:8).

Lüdemannin mielestä ei ole outoa, että naiset esiintyvät kertomuksen päähenkilöinä (Lüdemann 1995, 32), mutta ottaen huomioon naisten aseman tuon ajan juutalaisessa yhteiskunnassa (ja antiikin aikana yleensäkin), naisten esiintyminen tyhjän haudan varhaisimpina todistajina on hyvin merkillepantava yksityiskohta Markuksen kertomuksessa.

Jeesuksen ajan juutalaisessa yhteiskunnassa naiset olivat miehiin nähden toisen luokan kansalaisia. Jos varhaiset kristityt olisivat sepittäneet kertomuksen tyhjästä haudasta, naisten käyttäminen ylösnousemuksen ensimmäisinä todistajina ei olisi ollut kovinkaan hyvä ajatus, sillä tuohon aikaan naisia pidettiin liian kevytmielisinä, jotta heidän todistustaan olisi voitu pitää luotettavana esimerkiksi oikeudessa (Craig 2008, 367).

Vaikuttaa myös siltä, että niin kristityt kuin heidän vastustajansa tunnustivat tyhjän haudan olemassaolon: sen sijaan että kristinuskon varhaiset vastustajat olisivat esittäneet kristittyjen ylösnousemussanomaan vastaväitteeksi, että oikeasti Jeesus on yhä haudassaan, he väittivät, että opetuslapset ovat varastaneet Jeesuksen ruumiin (Matt. 28:13-15).

Katse suunnattuna tulevaisuuteen

Keskustelussa tyhjästä haudasta on hyvä ottaa huomioon myös varhaisten kristittyjen jumalanpalveluselämä. Lüdemann esittää mielenkiintoisena argumenttina tyhjän haudan ei-historiallisuuden puolesta, että mikäli kertomukset siitä olisivat historiallisia ja mikäli tämän haudan sijainti olisi ollut yleisesti kristittyjen tiedossa, se ei olisi unohtunut, vaan sillä olisi varmasti ollut suuri merkitys varhaiskristillisen hartauselämän kannalta.

Tämä on hänen mukaansa todennäköistä ottaen myös huomioon sen suuren merkityksen, mikä pyhien haudoilla oli Jeesuksen ajan juutalaisuudessa (Lüdemann 1995, 24).

Lüdemannin esittämä huomio on hyvä, muttei kuitenkaan täysin ongelmaton. Pyhien haudat ja Jeesuksen tyhjä hauta ovat näet merkittäviä eri syistä: edesmenneitä merkkihenkilöitä voidaan tulla muistamaan ja kunnioittamaan heidän haudoilleen, mutta Jeesuksen haudan kanssa tilanne on eri siksi, että hänen ruumiinsa ei jäänyt hautaan.

Luultavasti varhaisten kristittyjen asennetta Jeesusta hänen tyhjällä haudallaan muistelevia kohtaan ovat kuvastaneet hyvin enkelin sanat: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” (Luuk. 24:5-6).

Samaa asennetta heijastelevat myös enkelien sanat apostoleille kun he tähyilivät taivaaseen astuneen Jeesuksen perään: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän” (Ap.t. 1:11).

Varhaisten kristittyjen huomio ei siis ollut Jeesuksen muistelemisessa ja suremisessa, vaan ylösnousseen Herransa julistamisessa ja hänen pikaisen takaisin tulonsa odottamisessa. Katse ei ollut suunnattuna menneeseen vaan tulevaan ja iankaikkiseen.

Tyhjä hauta ja Herran päivä

Toinen merkittävä yksityiskohta on varhaisten kristittyjen vakaumus, jonka mukaan Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä kirjoitusten mukaan (1. Kor. 15:4).

Tämä aikamääreeseen ”kolmantena päivänä” tehty lisäys ”kirjoitusten mukaan” on askarruttanut tutkijoita. ”Kirjoitukset” eivät nimittäin voi viitata mihinkään muuhun kuin Vanhaan testamenttiin, mutta sieltä ei ole pystytty aukottomasti löytämään kohtaa, jonka voitaisiin tulkita puhuvan ylösnousemuksesta kolmantena päivänä.

Paavalin Ensimmäsessä Korinttilaiskirjeessä siteraamassa uskontunnustuksessa mainituksi kirjoitusten kohdaksi on ehdotettu Hoosean kirjan kuudennen luvun kahta ensimmäistä jaetta:

”Tulkaa, palatkaamme Herran luo! Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat. Vain päivä tai kaksi ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä” (Hoos. 6:1-2).

Raamatuntutkijoiden valtavirta pitää kuitenkin Paavalin esittämän uskontunnustuksen yhteyttä tähän Hoosean kirjan kohtaan epätodennäköisenä. Se ei nimittäin puhu mitään ylösnousemuksesta tai edes kuolemasta, vaan kuvaa katuvan Israelin halua palata takaisin Herransa luo (Benedictus XVI 2011, 257-258).

Sen sijaan että usko Jeesuksen ylösnousemukseen”kolmantena päivänä” olisi peräisin hämärien Vanhan testamentin kohtien teologisesta tulkinnasta, on syytä olettaa, että tämä usko kumpuaa historiallisesta faktasta: Kristityt uskoivat Jeesuksen ylösnousseen kolmantena päivänä koska hauta todella löytyi silloin tyhjänä.

Tätä oletusta tukee voimakkaasti se, että jo varhain kristityt korvasivat sapatin ”Herran päivällä” ja alkoivat kokoontua lauantain sijaan sunnuntaina. Tämä on hyvin radikaali muutos, sillä sapattiin liittyvistä yksityiskohdista on annettu tiukat ohjeet Mooseksen laissa (2. Moos. 31:12-17).

Jotain todella järisyttävää on siis täytynyt tapahtua, että kristityt hylkäsivät heidän juutalaiselle perinteelleen tärkeän sapatinvieton ja alkoivat pitää pyhäpäivänään sunnuntaita. Tämä selittyy luontevasti vain sillä, että Jeesuksen perjantaina tapahtunutta kuolemaa seuraava sunnuntai oli todella ”Herran päivä”, ylösnousemuksen päivä (Benedictus XVI, 258-259).

Onko tyhjällä haudalla väliä?

Vaikka on siis hyviä syitä uskoa tyhjän haudan historiallisuuteen, ei varsinainen tutkiskelun kohteena oleva aiheemme ole kuitenkaan vielä loppuun käsitelty.

On nimittäin huomionarvoista, että samalla kun tyhjä hauta saa esimerkiksi Markuksen evankeliumin kertomuksessa päähuomion ja itse ylösnousemus mainitaan ikään kuin ohimennen, Markusta huomattavasti varhaisempi Paavali puhuu paljon ylösnousemuksesta ja sen luonteesta, muttei mainitse lainkaan tyhjää hautaa.

Monet ovat päätelleet tästä, että Paavali ei tuntenut kertomusta tyhjästä haudasta tai että kysymys siitä, oliko Jeesuksen hauta todella tyhjä, ei ollut hänelle lainkaan tärkeä.

Mitä Uusi testamentti kertoo meille ylösnousemuksen luonteesta ja voiko esimerkiksi Paavalin kuvauksen perusteella tulla johtopäätökseen, että kysymys tyhjästä haudasta ei ole elintärkeä ylösnousemususkolle? Näitä kysymyksiä käsittelen tämän artikkelin ensi viikolla ilmestyvässä jatko-osassa.

Kirjallisuus

Benedictus XVI (2011). Jesus of Nazareth, Part Two: Holy Week From the Entrance into Jerusalem to the Resurrection. English translation provided by the Vatican Secretariat of State. San Francisco: Ignatius Press.

Craig, William Lane (2008 [1984]). Reasonable Faith: Christian Truth and Apologetics. Wheaton: Crossway.

Farrow, Douglas (2007). Resurrection and Immortality – The Oxford Handbook of Systematic Theology. Edited by John Webster, Kathryn Tanner & Iain Torrance (s. 212-235). Oxford: Oxford University Press.

Lüdemann, Gerd (1995). What Really Happened to Jesus: A historical approach to the resurrection. In collaboration with Alf Özen. Translated by John Bowden. London: SCM Press Ltd.

Advertisement