Synnyttämisen teologia

Ihminen on Jumalan kuva. Tämä on kristillisen ihmiskuvan peruslähtökohta. Tämän Jumalan kuvallisuuden tärkeä seuraus on, että ihminen on jumalakykyinen – hänellä on yhteys Jumalaan ja hänen sisimmässään on kaipaus häntä kohtaan. Toinen tapa lähestyä Jumalan kuvallisuutta on tarkastella ihmisen ominaisuuksia ja havaita niissä merkkejä ihmisen Luojasta.

Synnyttämisessä näemme mielestäni hyvin olennaisesti Jumalan kuvallisuuden. Kristinuskon mukaan Jumala on synnyttävä Jumala: Kolminaisuuden sisäinen elämä perustuu Isän ja Pojan – Synnyttäjän ja Synnytettävän väliselle suhteelle Pyhässä Hengessä.

Kuvatessaan tätä suhdetta kirkkoisä Origenes kehitteli opin Pojan ikuisesta syntymästä. Hänen mukaansa Isä ja Poika ovat keskenään niin läheisessä suhteessa, että synnyttäessään Poikaa Isä ei ole koskaan päästänyt häntä itsestään irti, vaan synnyttää tätä ikuisesti. Jumala on siis ikuisesti synnyttävä (Daniélou 1961, 346).

Tämä Pojan ikuinen syntymä Isästä ja hänen ajallinen syntymänsä Neitsyt Mariasta sai varhaisen kirkon teologeista monet lukemaan Kristukselle myös kolmannen syntymän: syntymän uskovien sydämissä. Tämä traditio Kristuksen kolmesta syntymästä (lat. triplex nativitas Christi) oli varsin hedelmällinen ja elävä varhaisen kirkon ajasta läpi koko keskiajan.

Synnyttäminen on siis tapahtuma, joka kuuluu olennaisesti Jumalan sisäiseen elämään ja myöskin hänen pelastustyöhönsä. Synnyttäminen heijastaa Jumalan toimintaa ja hyvää tahtoa ihmiskuntaa kohtaan myös muissa pelastustapahtumissa kuin Kristuksen syntymässä Mariasta ensimmäisenä jouluna ja kristityn syntymässä kirkon jäseneksi ja perilliseksi ikuisesta elämästä.

Kokemuksia ja pohdinnan taustaa

Ennen kuin jatkan synnytyksen teologisen annin käsittelemistä, tähän väliin lienee paikallaan lyhyt kertaus kokemuksistani vaimoni odotusajasta ja synnytyksestä ja niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita ne minussa herättivät. Ensinnäkin olen syvästi kiitollinen siitä, että nämä molemmat menivät erittäin hyvin: raskausaikana ei tullut mitään komplikaatioita tai ylimääräisiä huolenaiheita ja synnytyskin meni todella hyvin. Meidän apunamme ollut kätilö jopa kuvaili sitä ”kauniiksi synnytykseksi”.

Vaikka kaikki siis meni oikein hyvin, tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kipuja ja huolia tämän matkan varrella olisi ilmennyt. Tietenkin lapsen – ja varsinkin esikoisen – tuleminen saa aikaan valtavan henkisen mullistuksen: tulevaisuuden suunnitelmia pitää muokata uusiksi ja miettiä esimerkiksi tulevia asumisjärjestelyjä ja sitä, miten sitä pärjää uudessa tilanteessa pienen lapsen kanssa.

Raskauden eteneminen ja mahan kasvaminen aiheuttavat odottavalle äidille vähintäänkin liikkumisen vaikeutumista, kankeutta ja selkäkipuja. Tämä on kuitenkin vain lempeää johdantoa itse synnytykseen.

Viikko sitten 16.2. tämä päivä sitten koitti. Olin vaimoni tukena synnytyksessä ja kokemus oli samalla hyvä ja samalla raskas. Kuten kaikki osaavat arvata, synnyttävän tuskat ovat kovia, ja synnytyksessä mukana olevana isänä olin tilanteessa, jossa en voinut tehdä oikeastaan yhtään mitään kipujen lievittämiseksi tai prosessin nopeuttamiseksi. Piti vain tsempata vaimoa, tarjota kättä puristettavaksi kivuliaan supistuksen ajaksi ja elätellä ääneen toivoa siitä, että varmaan ollaan jo yli puolenvälin (mitä ei siis oikeasti voinut mitenkään teitää).

Tuntien kuluessa ja vaimoni tuskien kasvaessa tuntui välillä neuvottomalta. Tilanteeseen ei ollut mitään kivutonta ratkaisua, prosessi oli vain kestettävä, oltava läsnä ja tuetteva kärsivää. Tämä taitaa olla normaali kaava myös muunlaisista tuskista (niin henkisistä kuin fyysisistäkin) kärsivien auttamisessa: simppelin ratkaisun esittäminen voi hyvinkin olla vain tilanteen ja kärsivän tuskien aliarvioimista ja ohittamista. Joskus parasta mitä voi tehdä, on vain olla läsnä ja yrittää parhaansa mukaan kantaa toisen tuskia.

Joidenkin tuntien päätteeksi kaikki olikin aivan yhtäkkiä ohi ja pieni itkevä vauva ilmaantui maailmaan. Käteni olivat turrat synnytyksen (ja varsinkin lopun ponnistusvaiheen) ja lapsen syntymisen aiheuttaman mielenliikutuksen jäljiltä. Ainakin vaimoni kohdalla lapsen synnyttyä synnytyskivut unohtuivat ja ilo valtasi niin tuoreen äidin kuin isänkin.

Teologista reflektointia

Kaikkien edellä kuvaamieni kokemusten valossa koen ymmärtäväni entistä paremmin Jeesuksen sanat:

Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa ja te näette minut jälleen?” Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa kun hänen hetkensä koittaa, mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään. (Joh. 16:19-23)

Kristus vertaa pitkäperjantain opetuslapsissa herättämää tuskaa naisen synnytystuskiin ja ylösnousemuksen riemua lapsen syntymisen tuomaan iloon. Tämä on erittäin hyvä ja perheellisille ihmisille varsin puhutteleva ja kohtikäyvä analogia.

Tietenkin pitkäperjantain murhe oli siinä mielessä luonteeltaan erilaista, että toisin kuin synnyttäjä, joka tietää lapsensa kuitenkin joskus syntyvän, opetuslapset olivat menettäneet toivonsa kun heidän mestarinsa koki tuskallisen ja häpeällisen loppunsa. Nykypäivän kristitylle tilanne on kuitenkin siinä suhteessa samanlainen, että muistellessaan Vapahtajansa kärsimystä ja kuolemaa, he tietävät, että sitä seurasi lopulta pääsiäinen ja ylösnousemus.

Vaikka Kristus vertasi synnytystä ja lapsen syntymistä nimenomaan opetuslasten murheeseen ja riemuun, mielestäni ne kuitenkin heijastavat myös Jeesuksen omaa kärsimystä ja ylösnousemusta: kuten Kristus kärsi ihmiskunnan puolesta, myös synnyttävä nainen kärsii lapsensa puolesta. Samoin kuin Kristus kärsimyksensä ja kuolemansa jälkeen voitti kuoleman ylösnousemuksellaan, myös äiti kivuliaan synnytyksen päätteeksi on saattanut maailmaan uuden ihmisen.

Modernissa teologisessa keskustelussa Kristuksen sovituskuoleman luonteesta (johon syvennyn maaliskuisessa artikkelisarjassani) on esiintynyt paljon kritiikkiä jo Raamatussa esiintyvää tulkintaa kohtaan, jonka mukaan Jeesuksen kuolema ristillä oli uhri ihmisten puolesta.

Esimerkiksi feministiteolgi Mary Grey on arvostellut uhrisymboliikan liittämistä Jeesuksen ristinkuolemaan, koska hänen mukaansa lunastuksen käsittäminen yhtymisenä Kristuksen uhrikuolemaan ja kärsimisenä yhdessä hänen kanssaan estää naisia koskaan pääsemästä eroon uhrin asemastaan. Hänen mukaansa naisen odotetaan aina kantavan ristiä ja kristinuskon keskeisen pelastustapahtuman käsittäminen syntiuhrina vain vahvistaa tätä asetelmaa.

Sen sijaan, että lunastus kuvattaisiin uhrina, Grey ehdottaa, että sitä kuvattaisiin synnytykseen liittyvän terminologian avulla. Kristuksen kärsimisen kuvaaminen synnytyksenä auttaisi hänen mukaansa pääsemään eroon patriarkaalisesta käsityksestä lunastuksesta sovitusuhrina ja näkemään se feminiinisemmin uuden tilanteen syntymisenä kärsimyksen kautta (Fiddes 2007, 184-185).

Vaikka naisen kärsiminen hänen syntyvän lapsensa hyväksi voidaan nähdä osallistumisena Kristuksen kärsimyksiin ja näitä tapahtumia voidaan myös verrata toisiinsa, en kuitenkaan ole lainkaan samaa mieltä siitä, että tämän synnytysanalogian tulisi korvata puhe uhrista.

Käsitys Kristuksen uhrikuolemasta on kuulunut kristinuskon ytimeen sen alkumetreiltä asti, ja voidaan perustellusti sanoa, että siitä luopuminen muuttaisi koko kristinuskon luonnetta. Lisäksi ehdotus uhritulkinnan poistamiseksi ei nouse halusta ymmärtää paremmin kristillistä ilosanomaa, vaan halusta parantaa naisen yhteiskunnallista ja sosiaalista asemaa, mikä on mielestäni väärä lähtökohta.

Naisen aseman parantaminen ja sukupuolten välinen yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus ovat hyviä asioita, mutta sen sijaan että pyrkimys näitä kohti vaikuttaisi kristilliseen ilosanomaan, kristillisen ilosanoman tulisi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sitä kautta naisen aseman paranemiseen. Vaikka ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi ja vaikka näiden välillä on eroja, Kristuksessa nämä molemmat ovat yksi (Gal. 3:28).

Synnyttämisen teologisen pohdiskelun tuleekin kääntää meidän katseemme Jumalaan, jota ilman mitään – myöskään meitä – ei olisi olemassa. Jumala on kaiken elämän lähde ja alkuperä, ja synnyttämällä uutta elämää ihminen osallistuu hänen hyvään luomistyöhönsä.

Kristuksen kärsimyksen kautta voimme syntyä uuteen elämään, minkä ansiosta voimme yhtyä Pietarin sanoihin: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista” (1. Piet. 1:3).

Kirjallisuus

Daniélou, Jean (1961). Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée, Vol II: Message évangelique et culture hellénistique aux IIe et IIIe siècles. Tournai: Desclée & Cie, Éditeurs.

Fiddes, Paul S (2007). Salvation – The Oxford Handbook of Systematic Theology. Edited by John Webster, Kathryn Tanner & Iain Torrance (s. 176-196). Oxford: Oxford University Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s