Huomenna vietämme loppiaista, eli Herran ilmestymisen juhlaa. Itäisessä kristikunnassa tämän juhlan aikana muistellaan Vapahtajan kastetta, kun taas läntisessä traditiossa loppiainen on itämaan tietäjien muistojuhla. Ensialkuun saattaa vaikuttaa oudolta, että kirkko muistaa itämaan tietäjiä omalla juhlapyhällään. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle he tuovat mieleen lähinnä ala-asteen vaivaannuttavat joulunäytelmät.
Näissä kaikissa itämaan tietäjät ovat kolme erikoisesti ja prameasti pukeutunutta miestä, jotka tuovat Jeesus-lapselle lahjoja. Harva – jos kukaan – tietää, keitä he ovat, mistä itämailta he tulevat ja miksi.
Nämä lahjoja tuovat, kruunu- ja turbaanipäiset viittamiehet vaikuttavatkin outoudessaan etäisiltä ja suorastaan satujen maailmaan kuuluvilta hahmoilta. Itämaan tietäjät esiintyvät Raamatussa vain lyhyesti ja heitä koskevista yksityiskohdista ei kerrota paljoa. Mikä siis on heidän merkityksensä, joka tekee heistä muistamisen arvoisen koko kristikunnalle?
Itämaan tietäjät Raamatussa
Matteuksen evankeliumissa itämaan tietäjät astuvat näyttämölle varsin yllättäen: ”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ’Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme'” (Matt. 2:1-2).
Tämän kuultuaan Herodes kutsui puheilleen ylipapit ja lainopettajat ja sai tietää heiltä, että Messiaan oli määrä syntyä Betlehemissä. Tämän saamansa tiedon perustella Herodes ohjasi pahat mielessään tietäjät Betlehemiin, jotka tähden ohjaamina löysivät Jeesus-lapsen ja antoivat hänelle kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Tämän jälkeen Jumala varoitti unessa heitä palaamasta Herodeksen luo, minkä vuoksi he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa (Matt. 2:3-12).
Tässä on kaikki, mitä Raamatun perusteella tiedämme näistä salaperäisistä miehistä: he olivat idästä, he olivat tähtitiedettä harrastavia tietäjiä, he tulivat etsimään juutalaisten kuningasta ja he toivat kalliita lahjoja. Vaikka kristillinen perimätieto puhuu kolmesta tietäjästä, joiden nimet olivat Caspar, Melchior ja Balthasar, Matteus ei kerro heidän nimiään eikä edes heidän lukumääräänsä.
Mysteerimaagit
Nämä Raamatussa annetut yksityiskohdat antavat kuitenkin aihetta tehdä joitain oletuksia ja päätelmiä näistä tietäjistä, heidän alkuperästään ja heidän motiiveistaan. Alkukielessä tietäjistä käytetään sanaa μάγος, jolla on sekä posivtiivinen että negatiivinen merkitys (tästä kreikankielisestä sanasta on johdettu suoraan myös suomen kieleen kuuluva sana ”maagi”).
Tämä sana voi tarkoittaa ”tietäjää”, kuten tässä käsittelemässämme kertomuksessa, tai ”noitaa”, kuten Apostolien teoissa Paavalin ja Barnabaksen Kyproksella kohtaaman Barjesuksen tapauksessa (Ap.t. 13:6). Μάγος voi tarkoittaa myös uskonnollista johtajaa ja erityisesti persialaisen pappisluokan jäsentä (Benedictus XVI 2012, 92-93).
Matteuksen viittaus itämaihin, tietäjien tuomat arvokkaat lahjat ja se, että he harrastivat tähtitiedettä tekevät todennäköiseksi sen, että he olisivat persialaisia pappeja. On myös mahdollista, että he olisivat harrastaneet tutkimuksiaan Babylonissa, joka oli ennen kukoistava, mutta Jeesuksen syntymän aikaan jo rappeutumassa ollut astronomian harjoittamisen keskus (Benedictus XVI 2012, 94).
Matteuksen kertomuksessa erikoinen yksityiskohta on, että itämaan tietäjät osasivat tähtien liikkeitä tutkimalla aivan oikein ajoittaa juutalaisten kuninkaan syntymän ajankohdan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että tällä tiedolla oli selvästi jotain uskonnollista merkitystä näille mitä ilmeisimmin pakanallisille (todennäköisesti zarahustralaisille) tietäjille.
Tällä merkityksellä ei voinut olla mitään tekemistä juutalaisen messiasodotuksen kanssa, sillä ensinnäkään tietäjät eivät tunteneet Vanhaa testamenttia, joka kertoi juutalaisille lainopettajille, että Messiaan ei ollut määrä syntyä Jerusalemissa – kuten tietäjät olivat selvästi olettaneet – vaan Betlehemissä.
Toiseksi tietäjät käyttävät tästä messiaasta nimitystä ”juutalaisten kuningas”, joka on hyvin epäjuutalainen tapa ilmaista tämä asia. Tämä nimitys esiintyy muualla Raamatussa ainoastaan Pilatuksen ja Jeesuksen teloitusta täytäntöön panevien sotilaiden käyttämänä (Matt. 27:11, 29,37, jne.) (Benedictus XVI 2012, 102).
Vieraat uskonnot ja Kristus
Tietäjät – nämä persialaiset papit – siis tulkitsivat tähtiä, näkivät niissä juutalaisten kuninkaan syntymän ja kokivat sillä olevan jotain uskonnollista merkitystä ilman, että kuuluivat Vanhassa liitossa annetun ilmoituksen piiriin. He olivat kasvaneet omassa uskonnollisessa perinteessään ja mitä ilmeisimmin tulkitsivat tähtiä sen valossa.
Tietäjien antaman esimerkin perusteella näyttää siis olevan mahdollista, että kristinuskon ja juutalaisuuden lisäksi myös muilla uskonnollisilla perinteillä voi olla positiivinen rooli ihmisten johtamisessa Kristuksen luo.
Tämä ei tarkoita, että kaikki uskonnot olisivat yhtä oikeassa tai että Kristus ei olisi ainoa tie Jumalan luokse. Vatikaanin II kirkolliskokouksen vieraita uskontoja koskevassa julistuksessa Nostra Aetate kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin sanotaan seuraavasti:
Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka – vaikka ne poikkeavatkin monessa kohdassa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa – monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset. Taukoamatta se kuitenkin julistaa ja sen tuleekin julistaa Kristusta, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa. (Nostra Aetate, 2)
Muissa uskonnoissa voi siis olla monia totuudellisia elementtejä. Esimerkkinä tästä kirkolliskokouksen julistus mainitsee muun muassa islamin, jossa ”palvotaan yhtä ainoata Jumalaa, elävää ja itsessään olevaa, armahtavaista ja kaikkivaltiasta, taivaan ja maan Luojaa, joka on puhunut ihmisille” (Nostra Aetate, 3).
Tämä ei tarkoita, että kirkolliskokous julistaisi kristinuskon ja islamin olevan eri teitä saman Jumalan luokse, vaan yhteisen maaperän kartoittamista hedelmälliselle uskontodialogille.
Kaikkiin ihmisiin ulottuva pelastussuunnitelma
Tämä avarakatseinen suhtautumistapa näkyy myös muissa Vatikaanin II kirkolliskokouksen teksteissä. Sen pastoraalikonstituutiossa Gaudium et Spes sanotaan, että yhdistyminen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen on mahdollista myös ei-kristityille:
Tämä ei koske ainoastaan kristittyjä, vaan kaikkia ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja joiden sydämessä armo työskentelee näkymättömällä tavalla. Kristushan on kuollut kaikkien puolesta ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen. (Gaudium et Spes, 22)
Koska kristinuskon mukaan kukaan ei voi päästä Isän luokse muuten kuin Kristuksen kautta (Joh. 14:6), eikä ihmisille ole hänen nimensä lisäksi annettu muuta nimeä, joka heidät pelastaisi (Ap.t. 4:12), myös näiden Jumalan pelastukseen johtamien ei-kristittyjen täytyy pelastua Kristuksen kautta.
Siitä, miten tämä voisi olla mahdollista, on esitetty useita teorioita. On esimerkiksi ehdotettu, että nämä ihmiset, jotka eivät ole eläneet kristillisen julistuksen piirissä, olisivat saaneet kuolemansa hetkellä Jumalalta erityisen ilmoituksen, jonka avulla he olisivat voineet päästä evankeliumista osallisiksi. Tämä vaikuttaa kuitenkin hyvin epäuskottavalta hätäratkaisulta. Lisäksi se ei ota huomioon ihmisen olemassaolon historiallista, kulttuurista ja sosiaalista luonnetta.
Kristinuskossa sen paremmin kuin muissakaan uskonnoissa ei ole kysymys siitä, että ihminen olisi tai voisi olla yhteydessä Jumalan kanssa pelkästään yksityishenkilönä erillään muista uskovista. Sen sijaan henkilön jumalasuhde voi rakentua ja toteutua vain yhteydessä muihin uskoviin oman yhteisönsä jäsenenä (Rahner 1978, 314).
Ottaen siis huomioon tämän ihmisyyden sosiaalisen aspektin ja vieraiden uskontojen mahdollisen positiivisen vaikutuksen ihmisten ohjaamisessa Kristuksen luo, näyttää siltä, että Kristus on jollakin tavalla läsnä myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa. Vatikaanin II kirkolliskokous puhuu tästä Jumalan toiminnasta kaikissa ihmisissä seuraavasti:
Sillä kaikki kansat ovat yksi ja ainoa yhteisö, niillä on yksi ainoa alkujuuri, koska Jumala asutti ihmissuvulla kaiken maanpiirin, ja niillä on myös yksi viimeinen päämäärä, Jumala. Hänen kaitselmuksensa, hänen hyvyytensä osoitukset ja hänen pelastussuunnitelmansa ulottuvat kaikkiin ihmisiin, siihen päivään asti, jolloin valitut kootaan yhteen Pyhässä kaupungissa, jota Herran kunnia valaisee ja jossa kaikki kansat vaeltavat hänen valossaan. (Nostra Aetate, 1)
Ihminen on siis jo luomisessa kutsuttu Jumalan yhteyteen ja ihminen luonnostaan tuntee kaipausta Luojansa puoleen. Tästä ihmisen hyvästä ja luonnollisesta kaipauksesta ovat lähtöisin kaikki maailman uskonnot. Ihmiset kaipaavat Jumalan rakkautta, anteeksiantoa ja ikuisuutta. Heidän toivonsa kohdistuu Vapahtajaan.
Tämä kaipaus on Jumalan armon herättämää, ja sen tiedostamattomana kohteena on Jeesus Kristus. Tämän armon vaikutuksesta myös muissa uskonnoissa voi olla hyviä ja totuudellisia elementtejä, ja ne voivat ruokkia ihmisen kaipausta Jumalan puoleen ja innostaa pyrkimään hyvyyteen ja vilpittömään totuuden etsintään.
Pakanakansoille loistava valo
Se, että Jumalan armon vaikutus on jonkinlaisena läsnä myös ei-kristillisissä uskonnoissa ja koko ihmissuvussa ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ihminen on langennut ja tarvitsee Jumalan erityistä ilmoitusta, joka on toteutunut täydellisenä Jeesuksessa Kristuksessa. Vierailla uskonnoilla voi olla – ja useimmiten on – myös suuri negatiivinen vaikutus ihmisten jumalasuhteeseen, mikä voi hyvin koitua näiden ihmisten turmioksi.
Vieraat uskonnot voivat siis parhaimmassa tapauksessa auttaa ihmisiä löytämään Kristuksen, kuten tapahtui itämaan tietäjien tapauksessa, tai pahimmillaan saada heistä elävän Jumalan ja totuuden vastustajia kuten Barjesuksesta (Benedictus XVI 2012, 93).
Jumala tuli ihmiseksi, jotta kaikissa ihmisissä oleva Jumalan ja ikuisuuden kaipuu saisi todellisen ja lopullisen vastauksensa ja jotta kaikille kansoille julistettaisiin ilosanoma Jumalan Kristuksessa toteuttamasta pelastustyöstä.
Loppiaisessa ja itämaan tietäjien muistamisessa on syvimmillään kysymys juuri siitä, että Kristus on valkeus, joka loistaa kaikille pakanakansoille ja kutsuu kaikkia ihmisiä tulemaan Jumalan lapsiksi. Jumala johdatti pakanakansoihin kuuluvat itämaan tietäjät tämän valkeuden äärelle ja jatkaa työtään vielä tänäkin päivänä. Tämä koko ihmiskunnan toivo on ilmaistu erinomaisesti Luukkaan evankeliumissa kuvatussa Simeonin kiitosvirressä:
Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka loistaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. (Luuk. 2:29-32)
Kirjallisuus
Benedictus XVI (2012). Jesus of Nazareth: The Infancy Narratives. Translated by Philip J. Whitmore. New York: Image.
Rahner, Karl (1978 [1976]). Foundations of Christian Faith. Translated by William V. Dych. New York: The Crossroad Publishing Company.
Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1965]). Pastoraalikonstituutio Gaudium et Spes Kirkosta nykymaailmassa. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Vatikaanin II kirkolliskokous (2013 [1965]). Julistus Nostra Aetate Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin. – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Toinen osa: Julistukset ja dekreetit. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Jumalapuhetta 