Kolminaisuus, ykseys ja mysteeri – osa III

Viime artikkelissa tarkastelin kysymystä siitä, kuinka Kolminaisuuden persoonat voivat olla osa samaa tietoisuutta ja olemusta, mutta silti vuorovaikutuksessa keskenään. Kaiken tarkastelun jälkeen vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä kysymystä lähestyessämme törmäämme Jumalan salattuun olemukseen, joka ylittää käsitteemme ja ymmärryksemme.

Kolminaisuusopin kohdalla on siis ainakin joissain asioissa mahdollista ja jopa oikein perustella omaa tietämättömyyttään vetoamalla Jumalan salattuuteen. ”Mysteeri-kortin” kanssa tulee kuitenkin olla varovainen, sillä sitä voidaan käyttää myös väärin; mikäli kaikki oman ajattelun aukot ja heikkoudet ovatkin yhtäkkiä ”mysteerejä” ja ”paradokseja”, kysymys on luultavasti pikemminkin älyllisestä epärehellisyydestä kuin nöyrästä oman järjen rajojen tiedostamisesta.

Ennen kun siis siirrymme varsinaisen mysteerin, eli Pyhän Kolminaisuuden hämmästelyyn, on hyvä selvittää, mitä oikeastaan tarkoitetaan ”paradoksilla” ja ”mysteerillä”.

Paradoksi

”Paradoksi” tulee kreikankielisestä sanasta παράδοξος, joka tarkoittaa ”odottamatonta” tai ”kummallista”. Paradoksilla tarkoitetaan asiaa, joka näyttää ristiriitaiselta, mutta on silti totta. Hyvä kristillisen teologian tarjoama esimerkki paradoksista on Kristuksen täysi inhimillinen ja täysi jumalallinen luonto, jotka ovat Kristuksessa sekoittumatta, muuttumatta, erottumatta ja jakautumatta.

Kristitty uskoo että Kristuksella on nämä molemmat luonnot, vaikka ei osaisikaan järjellään selittää, kuinka Kristus voi samaan aikaan olla sekä täysi ihminen että täysi Jumala. Mikäli tätä paradoksia yritetään selittää auki, päädytään todennäköisesti vain epämieluisiin lopputuloksiin. Mikäli selitetään esimerkiksi että Kristus on puoliksi ihminen, puoliksi Jumala, hän ei ole täysin kumpaakaan.

Mikäli taas sanotaan että hän on täydellisesti vain jompaakumpaa, päädytään joko doketismiin, jonka mukaan Kristus on kokonaan Jumala ja käytti ihmisruumista vain valepukunaan (tämä on muuten vanhin kristillinen harhaoppi, ja se mainitaan jo Uudessa testamentissa ainakin jakeessa 1. Joh. 4:2) tai sitten Kristus riisutaan todellisesta jumaluudesta, mikä olisi tietenkin tuhoisaa koko kristinuskon kannalta. Tämä esimerkki osoittaa paradoksista sen, että sitä on mahdotonta (tai ainakin äärimmäisen vaikeaa) selittää ihmisjärjellä.

Paradoksi kuitenkin eroaa pelkästä ristiriitaisuudesta siinä, että paradoksin molemmat keskenään jännitteessä olevat puolet ovat tosia. Koska taas kaksi totuutta ei voi olla keskenään ristiriidassa, paradoksissa piilevä ristiriita on vain näennäinen, ja johtuu ihmisjärjen rajallisuudesta ja kyvyttömyydestä käsittää paradoksin takana olevaa todellisuutta.

Jesuiittateologi Henri de Lubacin mukaan paradoksi on matka kohti synteesiä (Lubac 1987, 9). Tämä on oivaltavasti sanottu, sillä se kertoo, että paradoksin ristiriitaiselta näyttävästä ulkokuoresta huolimatta synteesi paradoksin kahden eri puolen välillä on ainakin periaatteessa mahdollinen. De Lubacin mukaan paradoksaalisuutta ei esiinny pelkästään joissain yksittäisissä asioissa (kuten kaksiluonto-opissa) vaan koko tuntemassamme todellisuudessa.

Hassua kyllä, tietämyksen lisääntyminen lisää samalla myös todellisuuden paradoksaalisuutta. Siitä nimittäin avautuu koko ajan uusia puolia, joita on entistä vaikeampi harmonisoida jo ennestään tiedettyjen asianhaarojen kanssa (Lubac 1987, 10). Kun siis jo maailma itsessään on täynnä paradokseja, onko kumma jos rajattomasti sen yläpuolella oleva Jumala näyttäytyy järjelle käsittämättömänä?

Mysteeri

Jumalan olemus ole kuitenkaan pelkästään paradoksaalinen, vaan ennen kaikkea mysteeri. ”Mysteeri” pohjautuu ”paradoksin” tavoin kreikan kieleen, ja tulee sanasta μυστήριον (suom. ’salaisuus’). Jumala on kaiken luodun yläpuolella, mistä johtuen hän on luoduille olemukseltaan salattu.

Katolisen kirkon katekismuksen mukaan meidän inhimilliset sanamme todella puhuvat Jumalasta, mutta kykenemättä kuitenkaan koskaan tavoittamaan Jumalan salaisuutta sellaisenaan (KKK, 42-43). Raamattu puhuu usein Jumalan ja ihmisen välisestä perustavanlaatuisesta erilaisuudesta:

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella” (Jes. 55:8-9). Myös Uusi testamentti muistuttaa, että Jumala ”asuu valossa, jota ei voi lähestyä” (1. Tim. 6:16).

Koko Raamatun ehkä kiehtovin Jumalan salattuutta käsittelevä kohta on kuitenkin kuuluisa kertomus Mooseksesta ja palavasta pensaasta. Mooseksen kysyessä Jumalan nimeä hän vastaa: ”Minä olen se joka olen.” Hän sanoi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne'” (2. Moos. 3:14).

Tämä vastaus innoitti kirkkoisien keskuudessa paljon platonistisvaikutteisia spekulaatioita Jumalasta tosiolevana, mutta Jumalan vastaus ”minä olen se joka olen” (hepr. אֶהְיֶה אֲשֶׁר אֶהְיֶה) viittaa ensisijaisesti Jumalan salattuuteen.

Jumalan vastaukseen liittyy se hyvin tärkeä yksityiskohta, että siinä on heprean kielen ns. idem per idem -rakenne, jota käytetään silloin kun asioita ei haluta tai voida ilmaista eksplisiittisesti. Tämän valossa on todennäköistä että Moosekselle vastatessaan Jumala tietoisesti säilyttää olemuksensa salaisuuden (Veijola 1990, 98-99).

Kirkko on ottanut omakseen opin salatusta Jumalasta Lateraanin neljännessä kirkolliskokouksessa vuonna 1215 muistuttamalla että ”emme voi havaita Luojan ja luodun välillä yhtään niin suurta samankaltaisuutta, ettei heidän välillään voitaisi todeta vielä suurempaa erilaisuutta” (DH 806; KKK 43).

Jumalan salattuus osana ilmoitusta

Jumalan salattuus kuuluu siis olennaisena osana kristilliseen käsitykseen Jumalasta, minkä seurauksena uskovien – ja etenkin teologien – tulisi pitää tarkoin huoli siitä että Jumalan mysteeri saa ansaitsemansa kunnioituksen. Jumalan salattuus ei ole käsitettävissä pelkästään negatiivisessa mielessä ihmisjärjen rajallisuuden näkökulmasta tai siten, että salatun Jumalan alueelle kuuluvat asiat olisivat niitä, jotka eivät sisälly Jumalan itseilmoitukseen.

Pikemminkin itse Jumalan salattuus on osa Jumalan itseilmoitusta. Kun Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle, hän on antanut itsestään tiedettäväksi joitain asioita.

Kuitenkaan tämä ilmoitus ei tarkoita, että Jumalan itsestään ilmoittamat asiat olisivat täysin ihmisjärjen käsitettävissä – pikemminkin päinvastoin. Jumalan itseilmoituksessa salattu Jumala tulee yhteyteen ihmisen kanssa niin, että ihminen voi suuntautua itsestään ja maailmasta poispäin kohti häntä, jota ihmisen ymmärrys ei voi tavoittaa sellaisenaan.

Se, että Jumala ilmoittaa itsensä salattuna ei jätä Jumalaa etäiseksi ja epämääräiseksi. Kristitty tietää juuri tämän salatun Jumalan itseilmoituksen perusteella että Jumala ei samaistu mihinkään ihmisen käsitettävissä olevaan antropomorfiseen jumalankuvaan tai abstraktiin periaatteeseen. Hän on yhteydessä Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä ihmisille ja ylittää juuri siksi ihmisen ymmärryksen (Kasper 1984, 126-129).

Kolminaisuuden mysteeri

Kolminaisuus on niitä ”Jumalan kätkettyjä salaisuuksia, joita ei olisi mahdollista tuntea, ellei Jumala olisi niitä ilmoittanut” (Dei Filius c. 4; KKK 237). Jumala lähestyy ihmisiä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, mistä voimme tietää hänen olevan kolmiyhteinen. Vaikka Kolminaisuus kuuluukin ilmoitettuihin Jumalan salaisuuksiin, se ei tarkoita, että Kolminaisuus ei edelleen olisi mysteeri.

Vaikka voimmekin olla yhteydessä Pyhän Kolminaisuuden kanssa, olisi paha virhe kuvitella, että kaikki Kolminaisuuteen liittyvät asiat olisivat selviä ja meidän järkemme käsitettävissä. Joseph Ratzinger (myöhemmin paavi Benedictus XVI) ilmaisee tämän hyvin teoksessaan Einführung in das Christentum (englanninkielinen käännös: Introduction to Christianity), jonka hän kirjoitti toimiessaan dogmatiikan professorina Tübingenin yliopistossa. Hän kirjoittaa:

Mikäli ihmisten ja kristittyjen Jumalaan liittyvän kamppailun vaivalloinen historia todistaa jotain, niin ainakin sen, että jokainen yritys saada Jumala meidän käsitteillämme käsitettäväksi johtaa mielettömyyteen. Voimme puhua hänestä oikein ainoastaan kun luovumme käsittämisen halusta ja annamme hänen pysyä käsittämättömänä. Kolminaisuusoppi ei siis voi tarkoittaa, että väitämme ymmärtäneemme Jumalan. Se on raja-arvo, sanoinkuvaamattomaan viittaava ele. Sen sijaan se ei ole määritelmä, joka rajoittaa kuvaamansa asian inhimillisen tietämyksen piiriin tai käsite, joka voisi luovuttaa tämän asian inhimillisen järjen saataville. (Ratzinger 1968, 133)

Vaikka siis voimme tietää jotain Kolminaisuudesta (on olemassa yksi Jumala, joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Näistä jokainen on yhtä lailla Jumala ja Poika lähtee Isästä ja Pyhä Henki Isästä ja Pojasta), meidän tulee olla hyvin varovaisia ennen kun ryhdymme soveltamaan immanenttiin kolminaisuuteen täsmällisiä määritelmiämme ja kategorioitamme.

Jumalassa, joka on yksi, näyttää olevan myös vuorovaikutusta. Emme osaa selittää miten, mutta Jumala näyttää ylittävän meidän ykseyden ja moneuden välisen erottelumme. Kristitty ei lankea älylliseen epärehellisyyteen ajatellessaan näin, sillä emme pysty järjellämme tunkeutumaan Jumalan salattuun olemukseen vaikka kuinka haluaisimme.

Rakkauden salaisuus

Tämä Jumalan salattu olemus on omiaan herättämään pienessä ihmisessä pelonsekaista kunnioitusta, mutta kolminaisuusopin tehtävänä on paljastaa, että tämä Jumalan mysteeri on nimenomaan rakkauden mysteeri. Jumalan salaisuus kohtaa meitä näkyvällä tavalla Kristuksessa, joka antautui kärsimykseen ja kuolemaan silkasta rakkaudesta meitä kohtaan.

Hänessä näemme Pyhän Kolminaisuuden toiminnan ja rakkauden mysteerin kirkkaimmillaan. Jeesuksen ristillä toteuttama sovitus ja sitä seuraava kunniakas ylösnousemus on yhden Jumalan kolmen persoonan yhdessä toteuttaman pelastushistorian tulos ja huipentuma. Tämä on kaiken kristillisen kolminaisuusopillisen teologian lähtökohta ja kiintopiste.

Tämän lyhyen kolmiosaisen tarkasteluni päätteeksi koen tarpeelliseksi rukoilla kuin pyhä Augustinus laajan viisitoistaosaisen Kolminaisuutta käsittelevän teoksensa lopuksi:

Herra, yksi Jumala, kolmiyhteinen Jumala. Kaiken sinulta tulleen, mitä olen näissä kirjoissa (tai minun tapauksessani artikkeleissa) sanonut, sinun omasi tunnistakoot, ja kaiken, mikä tulee minulta antakoot sinä ja sinun omasi anteeksi. Aamen. (Kolminaisuudesta 15,51)

Lopuksi vielä kiitos ystävälleni Marko Turuselle hänen tekemistään korjauksista Rahnerin ja Ratzingerin saksankielisistä lainauksista tekemiini suomennoksiin.

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Forty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Kasper, Walter (1984 [1982]). The God of Jesus Christ. Translated by Matthew J. O’Connell With a New Foreword by Anthony J. Godzieba. New York: The Crossroad Publishing Company.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Lubac, Henri de (1987 [1945 & 1955]). Paradoxes of Faith. Translated by Paule Simon, Sadie Kreilkamp and Ernest Beaumont. San Francisco: Ignatius Press.

Ratzinger, Joseph (1968). Einführung in das Christentum: Vorlesungen über das Apostolische Glaubensbekenntnis. München: Kösel-Verlag.

Veijola, Timo (1990). Vanhan testamentin tutkimus ja teologia. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 167. Helsinki: Suomen teologinen kirjallisuusseura.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s