Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

Edellisessä artikkelissani listasin varhaisilta kirkkoisiltä peräisin olevia lainauksia, jotka olivat oikeaoppisen nikealaisen kolminaisuusopin kannalta vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä ongelmat kirkkoisien teologiassa ovat varsin kiusallisia, mikäli katsoo kirkon välittäneen muuttumattomana eteenpäin itseltään Kristukselta ja apostoleilta saamaansa uskoa, jonka luovuttamattoman tärkeä osa on usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Tämä herättää myös kysymyksen johdonmukaisuudesta: mikäli Areios tuomittiin harhaoppiseksi, kun ei pitänyt Poikaa samanarvoisena jumaluudessa Isän kanssa, eikö näin pitäisi tehdä myös muille varhaisen kirkon teologeille, joiden ajattelussa esiintyy samankaltaisia ongelmia?

Jotta pystyisimme saamaan tyydyttävän vastauksen tähän kiperään pulmaan, on syytä tarkastella ongelman taustalla olevia syitä. Monet merkittävät kirkkoisät (esim. Justinos Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes…) olivat ennen kristityiksi kääntymistään platonisteja, mistä johtuen he tulkitsivat kristillistä uskoa platonistisista lähtökohdista käsin (Annala, 1993, 32-33).

Logos-oppi ja kristologia

Varhaisille kirkkoisille erittäin hedelmällinen tapa ymmärtää Jeesuksen suhdetta Jumalaan ja hänen toimintaansa maailmassa oli hellenistinen logos-oppi, joka on kehittynyt stoalaisessa ajattelussa ja tullut lopulta osaksi platonistista kosmologiaa. Logos (kr. λόγος) tarkoittaa ”Sanaa” ja sen ajateltiin olevan Jumalan maailmassa toimiva, järjellinen voima.

Logos oli tärkeä osa Filon Aleksandrialaisen (n. 25 eKr – n. 50 jKr) teologista ajattelua. Filon oli juutalainen platonistifilosofi, joka loi ensimmäisen merkittävän synteesin hellenistisestä ja juutalaisesta ajattelusta, ja vaikutti näin myös kirkkoisien ajatteluun. Hänen mukaansa ihminen ei voi saada mitään tietoa Jumalasta, joka on hänen ajattelussaan täysin transsendentti ja saavuttamaton.

Vaikka ihmiset eivät Filonin ajattelussa voikaan olla suoraan yhteydessä Jumalaan, tämä onnistuu kuitenkin välillisesti hänen Logoksensa kautta, joka on Jumalan Sana ja Viisaus. Filonin mukaan Logoksella on kaksi olemisen vaihetta. Ensin hän on olemassa ainoastaan Jumalan mielessä hänen sisäisenä ajatuksenaan. Ryhtyessään luomistyöhönsä, Jumala lausui Sanansa ulos, mistä lähtien Logoksella on ollut oma, itsenäinen olemassaolo (Wolfson 1948, 239).

Filonin luoma platonismin ja juutalaisuuden synteesi antoi toimivan mallin sanoittaa uskoaan myös varhaisille kristityille. Esimerkiksi Vanhan testamentin Viisautta käsittelevät kohdat (esim. Sananl. 8:22-31) voitiin tulkita kristillisesti logos-opin avulla. Uudessa testamentissa Jeesuksen Kristuksen tehtävä ja asema suhteessa Jumalaan tulkitaan logos-opin avulla kuuluisassa Johanneksen evankeliumin prologissa.

Siinä Pojan sanotaan olleen jo alussa Jumalan luona oleva Jumalan Sana (Logos), joka on itsekin Jumala, ja jonka kautta koko maailma on luotu (Joh. 1:1-3). Tämä logos-kristologinen lähestymistapa tuli patristisessa teologiassa vakiintuneeksi tavaksi ymmärtää Pojan suhde Isään aina Justinos Marttyyrista lähtien.

Logos-kristologiset äänenpainot ovat kuultavissa myös Nikealais-konstantinopolilaisesta uskontunnustuksesta, jossa lausutaan Pojan olevan ”Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta”. Tämä logos-kristologinen traditio mahdollisti sen, että ajan kuluessa ymmärrys Isän ja Pojan välisestä suhteesta syveni ja kolminaisuusoppi kyettiin ylipäätään muotoilemaan.

Logos-kristologia ja monoteismi

Kirkkoisät tulkitsivat Pojan suhteen hänet lähettäneeseen Isään olevan samankaltainen kuin platonistisen käsityksen mukaan Logoksen suhde Jumalaan. He eivät kuitenkaan täysin purematta nielleet platonismia. Heidän päähuolenaan oli sovittaa yhteen juutalais-kristillinen monoteismi ja usko sekä Isän että Pojan jumaluuteen.

Tämä vaikeus näkyy hyvin selvästi Klemens Aleksandrialaisella (n. 150 – n. 215), joka toisaalta ajatteli Pojan olevan samaa olemusta kuin Isä, mutta siitä huolimatta häntä alempana. Teoksessaan Message évangelique et culture hellénistique aux IIe et IIIe siècles ranskalainen jesuiittateologi Jean Daniélou kuvaa erinomaisesti hänen ajatteluaan ja luo myös syvällisen katsauksen hänen ajattelunsa ongelmakohtiin ja niiden taustalla oleviin syihin. Lainaus on pitkä, mutta siteeraamisen arvoinen:

Tuntuu siltä, että Klemensin ajattelu kiertää kehää asian ympärillä, josta hän ei pääse selyyteen. Hän tavoittaa sen totuuden, mutta ei saa siitä otetta, koska hänen käyttämänsä kieli on riittämätöntä. Sanat, joihin liittyvät konnotaatiot sopivat huonosti aiheeseen, ovat puuteellisia. Hänen ajattelunsa ylittää ne, mutta ei pysty vapautumaan kokonaan niistä. Vain pieni osa teksteistä antaa lisää vaikutelmaa teologisesti oikeasta työstä, jonka täytyy tuoda selvyyttä sanoihin, joilla oli muita käyttötarkoituksia ja saada ne ilmaisemaan uutta todellisuutta. Klemens tunsi Isän ja Pojan välisen suhteen synnyttävän ja synnytettävän välisenä olemuksen ykseydessä.

Outoa kyllä, hänen pääongelmansa on tunnistaa Isässä persoonallinen luonne, mikä johtuu siitä, että tämä luonne on hänen silmissään pilattu rajallisuudella (kr. περιγραφή), joka on yhteensopimaton Isän olemiseen kuuluvan äärettömän jumalallisen olemuksen syvyyden kanssa. Tämä olemus voisi kuitenkin vapaaehtoisesti antaa sen piirteen, joka muodostaa syntymisen. Nämä Klemensin kirjoitukset epäilemättä antavat meille avaimen sekä apologeettien [esim. Justinos Marttyyri, Tatianos, jne…] että Klemensin omaan teologiaan. Vaikuttaa siltä, että niistä puuttuisi juuri persoonan kategoria, jota heidän aikansa filosofia ei pystynyt tarjoamaan.

Yksilöllinen olemassaolo implikoi tuon ajan filosofeille rajallisuutta (kr. περιγραφή) ja ruumiillisuutta (kr. σῶμα). Jumala taas on olemuksellisesti rajaamaton (kr. περίγραφος) ja ruumiiton (kr. ἀσώματος), koko yksilöllisyyden yläpuolella. Logoksella oli tämä rajallisuus, jotta hän voisi olla yhteydessä luomakuntaan ja olla siinä läsnä. Tästä näkökulmasta on selvää, että tämä Logoksen lausuttuna ja synnytettynä omaksuma rajallisuus on kuin yksi askel kohti hänen tehtäväänsä maailmassa. Hänestä tuli siis Poika. Hänen on asianmukaista nimetä, koska nimi viittaa persoonaan. Isä puolestaan on Klemensille nimeämätön (kr. νόνωμαστος). (Daniélou 1961, 343)

Kirkkoisät ja platonistinen kosmologia

Kirkkoisien ajatteluun oli juurtunut syvälle platonistinen ajattelutapa, jonka mukaan tosi Jumala on tuonpuoleinen, ääretön, rajaamaton, ja tästä johtuen myös persoonaton(!). Tuon ajan filosofisen konsensuksen mukaan Isään ei voinut lukea mitään yksilölliseen olemassaoloon viittaavia ominaisuuksia, koska niiden katsottiin olevan ristiriidassa Jumalan rajoittamattoman olemuksen kanssa.

Poika sen sijaan on Jumalan persoonallinen Logos, mikä teki kirkkoisille vaikeaksi – ellei mahdottomaksi – nähdä Poikaa jumaluudessa saman arvoisena kuin Isää. Varhaisten kirkkoisien ajattelua voi auttaa ymmärtämään paremmin sen peilaaminen platonistiseen kosmologiaan, eli käsitykseen maailmankaikkeudesta.

Sen mukaan maailmankaikkeudella on kolme alkuprinsiippiä (kr. ρχαί). Näistä ensimmäinen (lat. causa efficiens) on Jumala, joka hahmottelee mielessään kosmoksen ideaalisen mallin, joka puolestaan on luomisen muodollinen syy (lat. causa formalis). Tätä syytä kutsuttiin yleensä joko Järjeksi (kr. νοῦς) tai Sanaksi (kr. λόγος).

Tämän jälkeen Jumala loi maailmankaikkeuden asettamalla ikuisen alkumaterian hahmottelemansa mallin mukaiseen järjestykseen. Tämä alkumateria on platonistisen käsityksen mukaan kolmas alkuprinsiippi ja maailmankaikkeuden materiaalinen syy (lat. causa materialis).

Toinen kristillisten platonistien keskuudessa hyvin vaikutusvaltainen ajattelumalli oli niin sanottu ykseysfilosofia. Se oli tullut osaksi platonismia uuspytagoralaisuudesta, ja sen mukaan Jumala on Ykseys, jonka vastakohtana on moneus.

Ykseysfilosofisesta näkökulmasta katsottuna Pojan jumaluus toisi Jumalaan moneutta, minkä vuoksi kukaan muu ei voi olla varsinaisessa mielessä Jumala kuin Isä. Tämä oli myös Areioksen yksi peruste hänen omalle näkemykselleen Isän ja Pojan välisestä suhteesta (Annala 1993, 109-112).

Kirkkoisät olivat siis kiperän ongelman edessä heidän yrittäessä löytää selitystä heidän intuitiivisesti totena pitämälleen kristilliselle uskolle Jeesuksen jumaluuteen ollen kuitenkaan kykenemättömiä löytämään ratkaisua ongelmaansa. Tämä ei johtunut heidän harhaoppisuudestaan, vaan heidän aikansa filosofian tarjoaman välineistön ja kielen riittämättömyydestä ja liian jähmeistä filosofisista taustaoletuksista.

Vaikka Isän ja Pojan ajateltiin olevan samaa olemusta, heidän välillään ei voinut olla täyttä ykseyttä koska persoonallisuuden lukeminen myös Isän ominaisuudeksi ei käynyt heidän kontekstissaan päinsä. Varhaisessa logos-kristologiassa Poika oli rajoitettu ainoastaan Jumalan ja luomakunnan välillä toimivaksi jumalalliseksi Järjeksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että logos-kristologia olisi itsessään turmiollinen ja väärä tapa nähdä Kristuksen tehtävä maailmassa. Se on myös osa raamatullista kristus-kuvaa. Logos-teologia oli paras mahdollinen ennen 300-lukua eläneille kirkkoisille saatavilla oleva ajatusmalli, jonka avulla rakentaa kristillistä kuvaa Jeesuksesta. Lisäksi se ilmaisee kirkkaasti kristillisen totuuden, jonka mukaan Kristus todella on Jumalan Sana, joka tulee Isän luota.

Nikean kirkolliskokous ja irtiotto platonismista

Logos-kristologiaan sisältyi aluksi kristinuskon kannalta myös epämieluisia piirteitä, joiden kanssa kirkkoisät yrittivät parhaansa mukaan kamppailla. 300-luvulla kristillinen teologia oli kehittynyt vaiheeseen, jossa se ajautui irtiottoon platonismista: Pojan samanarvoisuus Isän kanssa nähtiin välttämättömänä osana kristinuskoa ja välttämättömänä pelastukselle.

Tämä johti lopulta Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen määritelmään, jonka mukaan Isä ja Poika ovat samaa olemusta ja ovat molemmat molemmat yhdessä tosi Jumala. Myös Pyhän Hengen jumaluus vahvistettiin Nikean kirkolliskokousta seuranneessa Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381.

Usko sekä Isän että Pojan (ja myös Pyhän Hengen) jumaluuteen on siis kuulunut kristilliseen uskoon sen alusta asti, vaikka se saikin lopullisen muotonsa vasta 300-luvulla. Vaikka kirkkoisät eivät ole elinaikansa aatevirtauksista johtuen kyenneet sanoittamaan tätä uskoa oikealla tavalla, he selvästi kokivat intuitiivisesti oikeana uskoa sekä Isän että Pojan ja Pyhän Hengen jumaluuteen ja palvoa näitä kaikkia kolmea.

300-luvulla tilanne oli muuttunut niin, että oikeaoppista kristillistä teologiaa ei voinut enää tehdä pitäen kiinni platonistisesta jumalakuvasta, jolloin kysymys oli valintatilanteesta joko kristinuskon tai platonismin välillä. Areios piti kiinni platonistisesta kosmologiasta jopa sillä hinnalla että Jeesuksen jumaluus ja sitä kautta ihmiskunnan lunastus joutuivat kyseenalaisiksi. Tätä kovaa hintaa varhaiset kirkkoisät eivät varmastikaan olisi olleet valmiita maksamaan.

Usko yhteen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä kolmena erillisenä persoonana kuuluu ja on alusta asti kuulunut kristillisen sanoman ytimeen. Vaikka teologit tarvitsivat kosolti aikaa tämän opin muotoilemiseen, jokainen kristitty on kaikkina aikoina astunut elävään yhteyteen Pyhän Kolminaisuuden kanssa kun hänet kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen Jeesuksen käskyn mukaisesti.

Lopuksi tahdon vielä kiittää dominikaaniveli Gabriel Salmelaa avusta, jota hän antoi minulle kääntäessäni Daniéloun kielellisesti paikoin hyvin monimutkaista lainausta ranskasta suomeksi.

Kirjallisuus

Annala, Pauli (1993). Antiikin teologinen perintö: kristillisen platonismin viisi vuosisataa. Helsinki: Yliopistopaino.

Daniélou, Jean (1961). Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée, Vol II: Message évangelique et culture hellénistique aux IIe et IIIe siècles. Tournai: Desclée & Cie, Éditeurs.

Wolfson, Harry Austryn (1948). Philo: Foundations of Religious Philosophy in Judaism, Christianity, and Islam, Vol I. Second Printing, Revised. Cambridge: Harvard University Press.

3 vastausta artikkeliin “Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa II

  1. Valitettavasti tämä toinen tekstisi ei tarjonnut vastauksia, vaan tyytyi apologetiikkaan. Kirkkoisät pysyvät edelleen harhaoppisina. Mielestäni tämä on sääli.

    Ensimmäinen suuri ongelma on puhuminen kolminaisuusopista yksikössä (samoin kirkosta yksikössä). Niitä oppeja on monia: on läntinen, itäinen, nestoriolainen, monofysiittinen, jne., ja kaikki ovat tuominneet toisensa harhaoppisiksi.

    Eivät kirkkoisät käsittäneet Jumalaa ”persoonattomaksi” tuon kirjoittamasi mukaan, vaan pikemminkin sen yläpuolella olevaksi. Siinä on valtava ero. Kirkkoisät eivät myöskään kirjoittaneet näkemyksistään niin, että ne olisivat ”ongelmallisia”, tai että heillä olisi ollut joku suuri ”ongelma”. Tuo ajatus on pikemminkin suomalaisilla dogmaatikoilla (esim. Annala), ja he liittävät ongelmansa kirkkoisiin, koska heidän on vaikeaa käsittää, miksi kirkkoisät olivat harhaoppisia, eivätkä heidän tapaansa ”oikeaoppisia”. Tietysti heistä täytyy räätälöidä ”oikeaoppisia” parhaimpien skolastisten metodien mukaan. Ongelma on nimenomaan niiden ”Pseudo-Athanasioksen” uskontunnustuksessa esitettyyn läntiseen kolminaisuusoppiin uskovien puolella, jotka eivät siedä eriäviä käsityksiä, kuten subordinationismia.

    Dogmaatikkojen helmasynti on, että ”oikeaoppisuudesta” tehdään aina kovin kapeaa. Toisaalta Justinos Marttyyri ei esimerkiksi käsittänyt erityisen ”harhaoppisiksi” muita kristittyjä, jotka ajattelivat, että Kristus ei ”pre-eksistoinut”, vaikka kielsikin heidän käsityksensä vääränä. Hän ei kiellä heidän kristillisyyttään, kuten monilla on nykyisin tapana. Hän käytti heidän näkökulmaansa myös vakuuttaakseen juutalaisen Tryfonin kristinuskon oikeellisuudesta, että vaikka Tryfon ei uskoisi Justinoksen tavalla, niin ainakin Justinos on vakuuttanut Tryfonin toisten kristittyjen näkökannalle: ”But since I have certainly proved that this man is the Christ of God, whoever He be, even if I do not prove that He pre-existed, and submitted to be born a man of like passions with us, having a body, according to the Father’s will; in this last matter alone is it just to say that I have erred, and not to deny that He is the Christ, though it should appear that He was born man of men, and [nothing more] is proved [than this], that He has become Christ by election. For there are some, my friends,” I said, “of our race, who admit that He is Christ, while holding Him to be man of men; with whom I do not agree, even though most of those who have [now] the same opinions as myself should say so”

    ”Logos-kristologiaan sisältyi aluksi kristinuskon kannalta myös epämieluisia piirteitä, joiden kanssa kirkkoisät yrittivät parhaansa mukaan kamppailla.”

    Ei subordinationismissa ole mitään epämieluista tai kamppailtavaa ainakaan minulle, eikä kirkkoisille. Ei kirkkoisistä käy ilmi, että he ”yrittivät kamppailla” jonkun sellaisen kanssa, jota myöhemmät ajattelijat kokevat ”epämiellyttäväksi”.

    ”300-luvulla kristillinen teologia oli kehittynyt vaiheeseen, jossa se ajautui irtiottoon platonismista”

    300-luvulla ei ajauduttu ”irtiottoon” platonismista, vaan silloin erilaiset ajan filosofioista ja kristillisestä teologiasta nousseet käsitykset riitelivät keskenään (tai pikemminkin niihin uskoneet ihmiset riitelivät keskenään). Roomalaiskatolisuuden lempilapsi Augustinuskin flirttaili Plotinoksen kanssa reippaasti noiden 300-luvun kiistojen jälkeen. Ainoa, joka kuvailemasi ”irtioton” teki, oli homoiaaninen teologia, ei suinkaan homoousialaisuus.

    Oikeastaan suurimmat ongelmat alkoivat juuri 300-luvulla, eikä niitä suinkaan ratkaistu. Kolminaisuusopillinen kiistely johti siihen, että kaikille tuli oma oppinsa. Rooman keisarin käskystä valtakunnan kirkkolaitoksen yhteydestä erotettiin 380-luvulta lähtien (monien muiden lisäksi) varhaiskirkko (subordinationistit), sitten assyrialaisten kirkko (nestoriolaiset), sitten orientaaliset kirkot (monofysiitit), sitten monotheliitit, ja sitten se itse hajosi kahtia. Nämä sirpaleet ovat jatkaneet hajautumistaan ihan tähän päivään asti. Syy siihen on harhaoppisuuden pelko.

    ”Usko yhteen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä kolmena erillisenä persoonana kuuluu ja on alusta asti kuulunut kristillisen sanoman ytimeen.”

    Ei kirkkoisien tai Raamatun mukaan.

    Kolminaisuus ei ole ollut aina keskeinen osa kristillistä julistusta. Se on pikemminkin ylimääräistä kerrosta, jopa kuvattu kristikunnan itse itselleen aiheuttamaksi haavaksi. Pikemminkin kristillisen sanoman ytimeen kuuluu usko yhteen Jumalaan Isään, ja tämän Poikaan Jeesukseen Kristukseen, ja Pyhään Henkeen.

    Jeesus ei tunnustanut kolminaisuusoppeja, vaan tunnusti itse juutalaisen lainoppineen kauniin yksinkertaisen uskonkäsityksen omakseen. Apostolit (juutalaisia hekin) myös tunnustivat tämän, eikä heiltä löydy yhteenottoja juutalaisten kanssa, tai keskenään, uudesta jumalkäsityksestä.

    Jeesus tunnusti kyllä olevansa yhtä Isänsä kanssa. Hän rukoili samaa myös opetuslapsilleen samassa evankeliumissa, ja Paavali sanoi olevansa yhtä erään toisen kristityn kanssa, ts. se ei liity millään tavalla filosofiseen ”substanssiin”, vaan tahtoon, kuten Justinos Marttyyri kirjoitti.

    Liittyen ensimmäiseen tekstiisi, Matteus 28 ei sisällä ”kastetta Pyhän Kolminaisuuden nimeen”, vaan kasteen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Myös areiolaiset kastoivat Matteus 28:n kastekaavan mukaan, ja heitä roomalaiskatolisuudessa tuomitaan luultavasti ankarimmin. Kuitenkin sekin on jännä huomata, että apostolit kastoivat eri tavoilla (Jeesuksen nimeen jne.), eikä Apostolien teoista tätä Matteus 28 -kastekaavaa löydy. Eusebios Kesarealaisen mukaan Matteus 28:n luvun lopussa olisi alunperin ollut ”minun nimeeni”.

    Tätä kastekaavaa ei kuulemma saisi muuttaa, mutta jok’ikisessä luterilaisessa kasteessa, jonka olen nähnyt, kastekaava ei ole Raamatusta, vaan siihen tehdään lisäyksiä samaan tapaan kuin kirjoituksessasi tehtiin.

    Mielestäni huoli ”harhaoppisuudesta” on turhaa. Rakkauden mukaan Jeesuksen lampaat tunnetaan.

    Kysyit ensimmäisessä tekstissäsi, mitä kirkon pitäisi tehdä. En tiedä mitä ”kirkon” (mikä kirkko? luterilainen?) pitäisi tehdä – sen tosin tiedän, että oppivirheitä se ei tunnusta vaikka ne iskisivät sitä naamaan. Kaikki vain selitellään omin päin välittämättä ihmisten uskosta. Kirkkoisistä tulee ”oikeaoppisia” jos ne palvelevat myöhemmän kirkkolaitoksen agendaa, kun taas toiset demonisoidaan.

    1. VJ kirjoittaa…

      ”Mielestäni huoli ”harhaoppisuudesta” on turhaa. Rakkauden mukaan Jeesuksen lampaat tunnetaan.”

      Kyse ei ole kuitenkaan vain rakkaudesta vaan kyse on rakkaudesta totuuteen.

      Onko sillä merkitystä kuka Jeesus on? Onko kysymys Jeesuksen jumalisuudesta yhdentekevää? Entä kuka Jeesus on? Jumala, puolijumala, ihminen, joku muu.

      Jeesus itse sanoo: Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka MINÄ OLEN, niin te kuolette synteihinne.” Joh. 8:24

      Tekeekö ihminen synnin, jos hän sanoo Jeesusta herrakseen ja kumartaa häntä? Eikö niin kuuluisi tehdä vain Jumalalle?

      Kiitos molemmille kannanotoistanne, tiedoistanne patristisiin tapahtumiin ja ylipäätään aiheesta avata tärkeää kysymystä kolminaisuusopista.

      Sakari Saarinen, Espoo

  2. Kiitos pitkästä kommentistasi. Aluksi haluan sanoa, että viestisi sivuaa joitain asioita, jotka menevät artikkelissani käsittelemäni ajanjakson ulkopuolelle. Tiedän kyllä kirkkoa repineestä kriisistä, joka syntyi Nikean konsiilin päätöksen vastaanottovaiheessa. Melkein kaikkien ensimmäisten suurten kirkolliskokousten jälkeen syntyi kriisi, jossa taas uusi ryhmä jäi kirkon ulkopuolelle. En ajattele, että Nikean kirkolliskokous ratkaisi kaikki opilliset kiistat kuin taikaiskusta (kuten itse asiassa tämän artikkelisarjan ykkösosassa annan ymmärtääkin), mutta pitäydyin käsittelemästä näitä Nikean jälkeisiä kiistoja sillä päähuomioni keskittyi esinikealaisiin kirkkoisiin ja heidän suhteeseensa Nikean kirkolliskokouksessa määriteltyyn kolminaisuusoppiin. Kuitenkin Nikean jälkeisestä ajasta pitää sanoa, että Nikean päätös todella oli irtiotto platonismista. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki kristilliset teologit olisivat yhtäkkiä lakanneet käyttämästä platonistista filosofiaa, vaan sitä, että kirkon virallinen linja oli irtautunut platonistisesta logos-teologiasta ja määritteli Isän ja Pojan olevan samanarvoisia ja samaa olemusta.

    Sitten varsinaiseen asiaan. Ymmärrän kyllä että tieteelliseltä kannalta katsottuna artikkelini taustalla häälyvä oletus, että nikealainen kolminaisuusoppi on oikein, on kyseenalainen. Mikäli kirjoittaisin niin esimerkiksi gradussa tai jossain muussa vastaavanlaisessa tekstissä, sietäisin mennä oitis nurkkaan häpeämään. Itse kuitenkin uskon että kolminaisuusoppi on olennainen osa kristillistä julistusta ja on ollut sitä aina. Se, joutuvatko kirkkoisät kamppailemaan subordinationismin kanssa on mielenkiintoinen kysymys. Varmasti he pitivät määrittelyjään oikeina eivätkä tietenkään pitäneet itseään harhaoppisina. Mielestäni on kuitenkin oikeutettua puhua ”kamppailusta” sillä hekään eivät vain tyytyneet subordinationismin tarjoamaan selitykseen siitä, kuinka sekä Isä ja Poika voivat olla Jumala samalla että on vain yksi Jumala. Justinos ratkaisi ongelman siten, että Poika on Isää alempi Jumala. Tämä ei kuitenkaan ollut kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Kun Justinos sanoi Pojan syntyneen erityisellä tavalla Isän olemuksesta, Klemens hänen jälkeensä sanoi Pojan olevan samaa olemusta Isän kanssa. Vielä myöhemmin Origenes kehitti opin Pojan ikuisesta syntymästä Isästä, jolla hän halusi korostaa Pojan ikuisuutta ja läheisyyttä Isään. Kuitenkin tämä kasvava tendenssi korottaa Pojan arvoa jumaluudessa oli vastoin jo artikkelissani esitettyjä platonistisia taustaoletuksia, mikä sai aikaan jännitettä jo yksittäisten isien omassa ajattelussa.

    Mielestäni on siis perusteltua ajatella että opin kehitys kulki tasaisesti ja luonnollisesti kohti ajatusta, jonka mukaan Isä ja Poika ovat samaa olemusta ja samanarvoisia jumaluudessa. Näin pikemminkin subordinationismi on platonistista vaikutusta kristilliseen teologiaan eikä sen luontainen osa. Mitä tulee harhaoppisten metsästämiseen ja osoitteluun, olen samaa mieltä siitä, että sen ei tule olla kristillisen dogmatiikan kantava ja liikkeelle paneva voima. Kuitenkin Justinoksen suhtautumistapa on katsottava osana Justinoksen omaa aikaa. Silloin kristillinen teologia oli vielä varsin nuorta, eikä tällöin voinutkaan puhua varsinaisessa mielessä oikeaoppisuudesta tai harhaoppisuudesta. Tilanne kuitenkin muuttui kun kuvaan astuivat gnostilaiset, montanolaiset ja muut näkemykset, joiden kohdalla olikin sitten relevanttia määritellä ”oikeaoppinen” kristillinen usko. Huoli opista ei ole turhaa, sillä ilman oppia uskolla ei ole sisältöä. Kolminaisuusoppi on ekumeenisen kristillisen teologian ehdoton peruskivi, ja sitä pidetään nykyäänkin yleisesti kristillisyyden kriteerinä. Ihmisten kyvyttömyys rakastaa lähimmäistään ei johdu kolminaisuus- tai mistään muustakaan opista, vaan vaanii jokaisen ihmisen sydämessä. Tie parempaan teologiaan ja dialogiin ei siis ole opeista luopuminen, vaan lähimmäisen rakastaminen, hänen kuuntelemisensa ja antautuminen kunnioittavaan dialogiin itsensä kanssa eri mieltä olevan kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s