Harhaoppiset kirkkoisät ja kolminaisuusoppi – osa I

Vaikka kirkko on levinnyt kaikkialle maailmaan aina maan äärille saakka, se on säilyttänyt apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan saamansa sanoman ja uskon sellaisena kuin se on sen saanut, ikään kuin se asuisi vain yhdessä talossa, ja uskoo siihen, ikään kuin sillä olisi vain yksi sielu ja yksi sydän, ja julistaa ja välittää oppiaan eteenpäin niin yksimielisesti kuin sillä olisi vain yksi suu. (Irenaeus, Harhaoppeja vastaan 1,10,1-2; KKK 173)

Saint Irenaeus.jpgLainauksessa kirkkoisä Irenaeus (n. 135-n. 202) kuvaa hyvin kauniissa ja harmonisessa valossa kirkon tehtävän julistaa ja välittää sitä uskoa, jonka se on saanut apostoleilta. Kirkolla on tämä tehtävä kaikkina aikoina ja se on suorastaan sen olemassaolon syy.

Tiivistelmän tämän uskon olennaisimmasta sisällöstä antaa meille itse ylösnoussut Jeesus Kristus lähetyskäskyssään: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt heidän noudattaa” (Matt. 28:19-20).

Kirkon opin ytimeen kuuluu siis ainakin sanoma Jeesuksesta Herrana, kaste Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja kristityn käytännön elämään liittyvä opetus. On hyvä huomata, että tähän uskoon kuuluu jo itsensä Jeesuksen mukaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.

Konservatiivinen Areios

Tämä usko ei kuitenkaan ole aina välittynyt eteenpäin niin yksimielisesti kuin Irenaeus antaa lainauksessaan ymmärtää. Varsinkin kolminaisuusoppi ja siihen liittyvä kysymys Isän ja Pojan välisestä suhteesta aiheutti kirkon sisällä paljon keskustelua aina 300-luvulle saakka (ja toki myös sen jälkeenkin), jolloin vuonna 325 Nikean ensimmäinen kirkolliskokous sanoi Pojan olevan samaa olemusta (kr. ὁμοούσιος) Isän kanssa.

Kirkolliskokouksen päätöstä edelsi kiivas teologinen taistelu, jota kutsutaan areiolaiskiistaksi. Kiista syntyi kuin presbyteeri Areios (n. 260-336) ajautui konfliktiin Aleksandrian patriarkan kanssa opetettuaan Pojan olevan olemukseltaan Isälle vieras (toisin sanoen Poika ei hänen mukaansa ollut Jumala lainkaan).

Nikean kirkolliskokous lopulta tuomitsi Areioksen näkemyksen harhaoppisena. Aiemmin esitetyn Ireneus-sitaatin valossa tulkittuna näyttäisi siltä, että Areios hyökkäsi kirkon selvää ja varhaista teologista konsensusta vastaan, minkä seurauksena tämä uusi oppi tuomittiin harhaopiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Justinos Marttyyri ja kaksi Jumalaa

Lyhyt katsaus varhaisen kirkon merkittävimpiin kirkkoisiin antaa hyvän kuvan siitä, miten myöhemmän dogman näkökulmasta harhaoppiset käsitykset olivat yleisiä ja niiden esittäjiä pidettiin (ja pidetään vieläkin) suurina kristillisinä opettajina. Hyvä esimerkki tästä on Justinos Marttyyri (n. 100-n. 165), joka oli merkittävin varhaisista apologeetoista, eli kristinuskon puolustajista ja jota kunnioitetaan pyhimyksenä.

Justinos kirjoittaa Isän ja Pojan välisestä suhteesta esimerkiksi seuraavasti: ”Palaan siis kirjoituksiin ja yritän vakuuttaa teille, että hän (Poika), jonka kerrotaan ja kirjoitetaan ilmestyneen Abrahamille, Jaakobille ja Moosekselle, on toinen Jumala kuin kaiken luonut Jumala.

Hän on toinen lukumäärältään, vaan ei tahdoltaan. Väitänkin, että hän ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin mitä maailman Luoja, jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa, on tahtonut hänen tekevän tai sanovan.” (Dialogi Tryfonin kanssa 56,11; Pihkala 2007, 17)

Justinos liikkuu nikealaisen oikeaoppisuuden kannalta katsottuna varsin vaarallisilla vesillä kun hän sanoo Pojan olevan toinen Jumala kuin Isä. Hän myös kutsuu Isää Jumalaksi, jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa, mikä ilmplikoi, että Isä itse on Pojan yläpuolella. Justinos tekee tämän hyvin selväksi Ensimmäisessä Apologiassaan:

Me osoitamme vielä, että opettajamme on Jeesus Kristus, joka syntyi tätä tarkoitusta varten ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kun tämä oli keisari Tiberiuksen aikana Juudeassa käskynhaltijana. Me palvomme järjellisesti häntä, jonka olemme oppineet olevan Jumalan Poika ja jota pidämme toiseksi korkeimpana, sekä profeetallista Henkeä, joka on järjestyksessä kolmas. (Ensimmäinen Apologia 13,3; Pihkala 2007, 14-15)

Lainauksessa on mielenkiintoista Justinoksen esittämän hierarkian lisäksi myös se, että hän mainitsee siinä myös Pyhän Hengen. Kolminaisuusopin kannalta on ongelmallista sanoa Poikaa ja Pyhää Henkeä Isää alemmiksi, sillä juuri tämä subordinationismi (käsitys, jonka mukaan Poika ja Pyhä Henki ovat Isää alempiarvoisia jumaluudessa) johti suoraan areiolaisuuteen.

Vielä ongelmallisemman asiasta tekee se, että monet varhaiset kirkkoisät eivät pitäneet Pyhää Henkeä varsinaisessa mielessä Jumalana, vaikka hänen katsottiinkin ansaitsevan kunnioitusta (Wolfson 1976, 317).

Tertullianus ja Pojan syntyminen ajassa

Puhtailla papereilla ei säily myöskään suuri pohjoisafrikkalainen kirkkoisä ja latinankielisen teologian pioneeri Tertullianus (n. 170-n. 230), joka kirjoittaa seuraavasti:

Substanssi, nimittäin Jumala, oli aina yhdessä nimiensä kanssa; vasta myöhemmin mainitaan ”Herra” jonakin sellaisena, mikä tulee lisäksi. Sillä vasta sen jälkeen kun oli kohteita, joihin Herran valta saattoi suuntautua, hänet tehtiin ja nimitettiin Herraksi, koska valta tuli nyt lisäksi. Jumalahan on myös Isä, samoin Jumala on tuomari, mutta hän ei ole sen vuoksi aina Isä ja tuomari, että hän on aina Jumala. Eihän hän voinut olla Isä, ennen kuin oli Poika, eikä hän voinut olla tuomari, ennen kuin oli synti. Oli näet aika, jolloin ei ollut syntiä eikä Poikaa, sitä, jonka oli määrä tehdä Jumala tuomariksi, ja häntä, jonka oli määrä tehdä hänet Isäksi. (Hermogenestä vastaan 3,2-4; Pihkala 2007, 35)

Tertullianus sanoo tekstissään ihan selvästi, että oli aika, jolloin Poikaa ei ollut. Tämä oli tyypillinen areiolainen hokema, jota esimerkiksi kirkkoisä Athanasios (298-373) kiivaasti vastusti. On kylläkin totta että Tertullianus ei ole kirkon tunnustama pyhimys, mutta se ei johdu hänen Isän ja Pojan välistä suhdetta koskevasta teologiastaan, vaan siitä että hän kääntyi elämänsä loppupuolella montanolaisuuteen.

Itse asiassa hän on yksi vaikutusvaltaisimmista esinikealaisista kirkkoisistä juuri hänen kolminaisuusopillisen ajattelunsa ansiosta, joka vaikutti olennaisella tavalla Nikean ja Konstantinopolin ensimmäisissä konsiileissa muotoillun kolminaisuusopin kehitykseen.

Origeneen subordinationismi

Myös 200-luvun kristillisen teologian kärkinimiin kuuluvan Origeneen (n. 185-254) kristologisessa ajattelussa on pahoja ongelmia. Hän kirjoittaa esimerkiksi:

Kun me kuulemme, mitä sitten ”rukous” merkitsee, ymmärrämme, ettei ole lupa ”rukoilla” ketään sellaista, joka on tullut olemassaoloon, ei myöskään itse Kristusta, vaan yksinomaan kaikkeuden Jumalaa ja Isää, jota myös meidän Lunastajamme on itse rukoillut… Kun näet… Poika eroaa Isästä olemukseltaan ja substanssiltaan, silloin on rukoiltava joko Poikaa mutta ei Isää tai sitten on rukoiltava molempia tai sitten pelkästään Isää… Jäljelle jää siis ainoastaan se, että on rukoiltava yksin Jumalaa, kaikkeuden Isää, mutta ei ilman sitä Ylipappia, jonka Isä on asettanut ”valalla vannoen”… (Rukouksesta 15,1; Pihkala 2007, 43)

Sanoessaan Isän ja Pojan olevan keskenään eri olemusta Origenes on täysin päinvastaisilla linjoilla kuin noin sata vuotta hänen aikansa jälkeen kokoontunut Nikean ensimmäinen kirkolliskokous. Hänen tekstinsä tuntuu myös implikoivan, että ainoastaan Isä on sanan varsinaisessa mielessä Jumala.

Konstantinopolin toinen kirkolliskokous (v. 553) tuomitsikin hänet harhaoppiseksi, mutta syy siihen ei ollut Origeneen kristologiassa. Sen sijaan Origenes joutui mustalle listalle mm. hänen apokatastasis-oppinsa vuoksi, jonka tulkittiin edustavan näkemystä, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen.

Kiperiä kysymyksiä

Vastaavanlaisia esimerkkejä voisi listata vaikka kuinka runsaasti, mutta jo nämä aikansa huipputeologien lainaukset riittävät osoittamaan, että kirkolla ei ollut ensimmäisinä vuosisatoina yksimielisyyttä kolminaisuusopista ainakaan siinä määrin kuin Ireneus antaa tekstissään ymmärtää.

Näyttää myös siltä, että Areioksen ajattelussa kohua herättäneet piirteet eivät olleet uusia innovaatioita, vaan edustivat laajaa ja vaikutusvaltaista patristista valtavirtaa, mikä on tietenkin hyvin kiusallista kolminaisuusopin kannalta.

Mikäli kolminaisuusoppi on vasta 300-luvulla teologiseen valtavirtaan ilmestynyt uusi oppi, kuinka se voi olla osa sitä uskoa, jonka kirkko on saanut apostoleilta ja on julistanut yksimielisenä alusta asti? Kuinka kirkko voi kunnioittaa pyhimyksenä ja suurena kristinuskon puolustajana esimerkiksi Justinos Marttyyria ja samaan aikaan tuomita Areioksen harhaoppisena, vaikka näiden kristologioissa on keskenään hyvin samankaltaisia ongelmia?

Entä pitäisikö kirkon hylätä kolminaisuusoppi sen myöhäisyyden takia ja palata jo varhain laajaa kannatusta nauttinseeseen subordinationismiin? Vastauksia näihin kiperiin kysymyksiin pohdin tämän artikkelin viikon päästä ilmestyvässä jatko-osapostauksessa.

Kirjallisuus

Katolisen kirkon katekismus (KKK) (2005 [1992]). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.

Pihkala, Juha (2007). Kristologinen opinmuodostus: Työkirja, Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen julkaisuja XIX. Helsinki: Luther-Agricola-Seura.

Wolfson, Harry Austryn (1976 [1956]). The Philosophy of the Church Fathers: Faith, Trinity, Incarnation. Third Edition, Revised. Cambridge & London: Harvard University Press.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s