Suolalla on Raamatun kielenkäytössä oma, erityinen paikkansa ja suhtautuminen siihen on kautta linjan positiivista. Jo Mooseksen laissa suolalle annetaan hyvin ylevä merkitys kun sen sanotaan olevan ”Jumalan liiton merkki” (3. Moos. 2:13). Ehkä tunnetuin Raamatun suolaan liittyvä kielikuva on Jeesuksen vuorisaarnassaan esittämä kuvaus hänen seuraajistaan maan suolana (Matt. 5:13).
Markuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Suola on tarpeellista. Mutta jos se menettää suolaisuutensa, millä te sen suolaatte? Olkoon suola teissä itsessänne ja eläkää sovussa toistenne kanssa” (Mark. 9:50).
Vähän samansuuntaisesti ohjeistaa myös Paavali kun hän sanoo kolossalaisille: ”Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen” (Kol. 4:6). Varsinkin Uudessa testamentissa suolaisuudella näyttää siis olevan uskossa pysymisen ja siitä rohkeasti todistamisen symbolinen erityismerkitys.
Relativimi ja nykyihmisen suolakammo
Vaikka suola on ihmiselle tarpeellista, myös sen epäterveelliset vaikutukset on huomattu nykyaikana enenevässä määrin. Länsimaissa, joissa liikalihavuus on yleistä, suolan liikakäytön on havaittu olevan yhteydessä korkeaan verenpaineeseen. Tästä johtuen suolaan suhtaudutaan usein varovaisemmin ja negatiivisemmin kuin ennen.
Nykyään suola näyttää olevan pahasti epäsuosiossa myös sen hengellisessä merkityksessä. Tämä näkyy erityisesti relativismin suosion kasvussa.
Relativismilla tarkoitan tässä yhteydessä käsitystä, jonka mukaan esimerkiksi uskonnon suhteen ei ole olemassa mitään yhtä totuutta, vaan että kaikkien uskomukset ovat saman arvoisia; jokaisella on oma totuutensa.
Relativismi ei tyypillisesti pyri oikeuttamaan itseänsä sillä että totuutta olisi liian vaikeaa löytää todellisuuden monimutkaisuuden vuoksi, vaan pikemminkin vetoamalla suvaitsevaisuuteen ja vapauteen. Väite että olisi olemassa vain yksi totuus, joka sitoo yhtälailla kaikkia, vaikuttaa kahlitsevalta ja suvaitsemattomalta (Ratzinger 2004, 117).
Ajatus, jonka mukaan kaikilla on oma totuutensa saattaa ensikuulemalta vaikuttaakin hyvin suvaitsevaiselta. Tässä ajattelussa piilee kuitenkin erittäin pahoja ongelmia.
Ehkä kaikkein kiusallisin ongelma on se, että väite ”ei ole olemassa yhtä universaalia totuutta” on itse universaali totuusväittämä; mikäli ei ole yhtä ainoaa, kaikille ihmisille näiden uskomuksista riippumatonta totuutta, myöskään väite ”ei ole olemassa yhtä universaalia totuutta” ei voi olla universaali totuus. Väite ajautuu siis loogiseen ristiriitaan itsensä kanssa.
Tästä huomaamme myös, että pyrkiessään kunnioittamaan yhtä lailla kaikkia näkemyksiä, se onnistuu vain halventamaan niitä kaikkia. Relativismi nimittäin asettuu itse niiden yläpuolelle ja syyllistyy juuri siihen, mitä kovasti haluaa välttää.
Näiden ilmeisten ongelmien perusteella näyttääkin siltä, että totuusväittämiä ei voi päästä pakoon ja että kaikki ihmiset ovat väistämättä vakaumusten torilla, jossa jokainen ehdokas uskoo olevansa oikeassa. Paavalin kehotus puheen höystämiseen suolalla pätee siis myös tänä aikana.
Suolan annosteluohjeena ystävällisyys
Suolalla höystämisen lisäksi Paavali kehottaa kuitenkin myös ystävällisyyteen, sillä itsensä kanssa eri mieltä olevien suoraviivaisesta suolaamisesta (mihin olisin itse syyllistynyt, mikäli olisin jättänyt artikkelini pelkkään relativismin kritisoimiseen) harvoin seuraa mitään rakentavaa.
Relativismin ongelmista huolimatta ihmisillä on varmasti syynsä päätyä suosimaan sitä. Luulen että yksi pääsyy siihen on suolan liikakäyttö (sen hengellisessä merkityksessä) ja ystävällisyyden ja rakkauden laiminlyöminen.
Kristinuskon parissa suhtautuminen vieraisiin uskontoihin on usein ollut erittäin tyrmäävä läpi koko sen pitkän historian. 1900-luvulla tällaisen lähestymistavan vaikutusvaltaisin edustaja lienee ollut Karl Barth (1886-1968), joka näki kaikki ei-kristillisten uskontojen käsitykset ihmisen itse muovaaminaan harhoina.
Vaikka mieliala oli samansuuntainen myös varhaisessa kirkossa, edes kirkkoisät eivät aina suhtautuneet kaikkiin ei-kristittyjen ajatuksiin ihan näin negatiivisesti.
Kirkkoisät näkivät myös pakanoiden uskomuksissa joitain selviä totuuden pilkahduksia, jotka he pyrkivät selittämään siten, että pakanat olivat omaksuneet uskontojensa totuudelliset elementit suoraan joko Moosekselta tai evankeliumeista.
Katolinen kirkko on omaksunut 1900-luvulla huomattavan positiivisen ja rakentavan kannan vieraisiin uskontoihin. Vaikka se edelleen tuomitseekin näkemykset, jotka ovat kirkon opin kanssa ristiriidassa, se pitää vieraiden uskontojen totuudellisia elementtejä valmistuksena kristinuskon totuuksiin (Daniélou 2003, 11-12).
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium jopa sanoo Jumalan voivan johtaa salatulla tavalla pelastukseen myös ne, jotka eivät ilman omaa syytään tunne Kristuksen evankeliumia, mutta etsivät Jumalaa vilpittömästi ja pyrkivät noudattamaan omantuntonsa ääntä (Lumen Gentium 16).
Nykykatolisessa suhtautumistavassa on siis nähtävissä selvää pyrkimystä avoimeen keskusteluun muiden uskontojen kanssa ja ihmisen rehellisen totuuden etsinnän vilpitöntä kunnioittamista.
Tästä linjasta on tavallisen kristitynkin syytä ottaa opiksi; en nimittäin ihmettele ei-kristityn taipumusta pitää houkuttelevana ajatusta, että ehkä ei olekaan vain yhtä totuutta ja kaikki voisivat olla tasan yhtä oikeassa/väärässä, mikäli kristitty tyrmää itselleen vieraat näkemyket suoralta kädeltä tyrkyttäen samalla tilalle omaa näkemystään.
Vaikka tällä tavalla voittaisikin väittelyn, sillä harvemmin saa ihmistä piiruakaan vastaanottavaisemmaksi kristinuskoa kohtaan, pahimmassa tapauksessa pikemminkin päinvastoin.
Tämä johtuu siitä, että kumpikin osapuoli kaivautuu omiin poteroihinsa haluamatta antaa tippaakaan periksi omasta kannastaan: kristitty kokee (ihan oikein) puolustavansa totuutta ja hänen vastaväittäjänsä kokee myöskin olevansa oikeassa.
Suola ja rehellinen totuuden etsintä
Miten sitten pitäisi toimia? On totta että kristittyä, joka haluaa kertoa toiselle hyvää sanomaa Kristuksesta ei aja suvaitsemattomuus tai umpimielisyys vaan vilpitön ja hyvä halu edistää ja puolustaa sitä, mitä pitää oikeana ja totena. Mikäli hän hylkäisi oman vakaumuksensa välttääkseen erimielisyyksiä, hän tekisi vastoin omaatuntoaan ja toimisi älyllisesti selkärangattomasti.
Mielestäni ehdoton edellytys ystävällisyyden ja sanojen suolalla höystämisen toimivaan yhdistämiseen on ihmisen rehellisen totuuden etsinnän (vaikka hän ei vielä olisikaan päätynyt kristinuskoon) arvostaminen ja avoin keskustelu.
Avoimella keskustelulla tarkoitan sitä, että sen molemmat osapuolet ottavat vakavasti toistensa kannat, suostuvat keskustelemaan rehellisesti myös omien kantojensa heikkoukista ja ovat avoimia mahdollisuudelle, että he joutuvat ehkä tarkistamaan näkemyksiään hyvien argumenttien edessä.
Vaikka Kristus onkin itse totuus, kristitty voi tästä totuudesta luopumatta myöntää, että hänen oma ymmärryksensä tästä totuudesta on vielä tässä ajassa vajavainen ja vasta lopussa hän näkee Jumalan sellaisena kuin hän on (1. Joh. 3:2). Tämän vuoksi itse kunkin kristityn tuntemusta totuudesta voi vielä syventää ja monia näkemyksiä korjata.
Mikäli kristinusko on todella oikeassa, ei kristityllä pitäisi olla mitään salattavaa sen suhteen. Siksi kristitty voi pelotta käydä vakavaan ja kunnioittavaan keskusteluun vieraiden näkemysten kanssa ja tarkastella kriittisesti myös omaa kantaansa luopumatta kuitenkaan siitä, mitä pitää oikeana. Tällä tavoin suola on kristityssä itsessään ja hän elää sovussa muiden ihmisten kanssa.
Kirjallisuus
Daniélou, Jean (2003 [1956]). God and the Ways of Knowing. Translated by Walter Roberts. San Francisco: Ignatius Press.
Ratzinger, Joseph (2004 [2003]). Truth and Tolerance: Christian Belief and World Religions. Translated by Henry Taylor. San Francisco: Ignatius Press.
Vatikaanin II kirkolliskokous (2006 [1964]). Dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium Kirkosta – Pyhä ekumeeninen Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot (s. 37-164). Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus.
Jumalapuhetta 