Uskonnon eräs sosiologinen peruste on siinä, että ihmiset haluavat erilaisia siirtymäkauden riittejä (syntymä, täysi-ikäiseksi tulo, avioliiton solmiminen, hautaus). Onko tällainen halu lähtemättömästi ihmisluontoon juurtunut, on asia, josta psykologit, sosiologit ja antropologit voivat väitellä. Joka tapauksessa tällainen tarve tuntuu olevan vahva ja laajalle levinnyt. Koska tuollainen tarve on, tyydytettäköön sitä kaikin mokomin. Institutionalisoitu valtiokirkko on eräs keino tämän tarpeen tyydyttämiseen. Ilmaus ”valtiokirkko” ei implikoi, että kirkon tarvitsisi olla kristillinen. Filosofisessa katsonnossa ehkä tyydyttävin muoto on konfutselaisuus, mutta sitä on turha yrittää meille ympätä. Euroopassa voimme tyytyä perinteellisiin kristillisiin kirkkokuntiin, mikä Suomessa tarkoittaa luterilaista ja ortodoksista kirkkoa. Vuosisatojen kuluessa suuret kirkkokunnat ovat sivistyneet; ne sopivat toimimaan riittien virastona valtiovallan valvonnassa. (Kivinen 2000, 87-88)
S. Albert Kivinen antaa artikkelissaan ”Jumalan olemassaoloa koskevista argumenteista: johdatusta luonnolliseen teologiaan” uskonnoista ja niiden asemasta varsin toivottoman kuvan.
Niiden ainoa arvo näyttää olevan riittien suorittajina, ja tämäkin vain sen vuoksi, jotta saataisiin ihmisten sosiaalinen tarve tyydytettyä. Kivisen mukaan tämä pätee myös kristillisten kirkkojen kohdalla, jotka ovat hänen arvionsa mukaan parhaimmillaan ”sivistyneitä” ja alistuvat asemaansa ”riittien virastoina valtiovallan valvonnassa”. Myöhemmin samassa artikkelissaan hän rinnastaa kristilliset kirkot mielenkiintoisella tavalla muinaisten roomalaisten uskontoon:
”Korkeakirkollisuudella” tarkoitan, että riitit on suoritettava arvokkaasti ja vanhoja perinteitä noudattaen. Tässäkin meillä on oppimista muinaisilta roomalaisilta ja kiinalaisilta konfutselaisilta. Molempien ryhmien selväjärkisimmiltä edustajilta löytää lausuntoja, että riitti on suoritettava perinnäistapojen tähden ja – kuten nykyään sanottaisiin – sosiaalisen koheesion lisäämiseksi, eikä sen tähden, että noilla riiteillä olisi jotakin maagista vaikutusta. (Kivinen 2000, 88)
Rinnastus on erittäin kiintoisa, ja tuo selkeän esimerkin avulla Kivisen kannan elävästi esille. Roomalaisten uskonto oli leimallisesti uskonnollisten riittien ja tapojen ympärille rakentunut uskonto, ja Kivisen arvion mukaan kristinuskokin on periaatteessa samaa tarkoitusta palveleva ja totuusarvoltaan aivan yhtä tyhjänpäiväinen.
Tämä kanta on syytä ottaa huomioon, sillä se sopii erittäin hyvin maallistuneen länsimaisen ihmisen mielikuvaan ja ennakko-oletuksiin siitä, mitä kirkko ja kristinusko ovat nykypäivän maailmassa.
Kristinusko ja roomalainen pakanuus
Yhä suuremmassa määrin kristinusko näyttäytyy siitä vieraantuville länsimaalaisille reliikkinä menneisyydestä, jolla ei ole enää mitään sanottavaa (post)modernille ihmiselle; Sillä on perinteisesti ollut hallitseva asema Euroopassa, mutta ajan myötä se tulee menettämään merkitystään ja saa antaa tietä uusille uskonnollisuuden muodoille.
Ehkäpä uskonto jopa häviää kokonaan. Tämä ihmisten mielissä elävä mielikuva kirkosta tuo monella tapaa mieleen roomalaisen pakanauskonnon. Sekin oli vanha uskonto, jonka riitteihin kansa tottumuksesta osallistui, mutta jota sivistyneistö piti hölynpölynä. Se menetti myöskin jatkuvasti merkitystään ihmisten elämässä ja joutui lopulta väistymään kristinuskon tieltä.
Onko siis kristinuskon tila nykymaailmassa sama kuin roomalaisten uskonnolla myöhäisantiikissa ja onko sen nyt puolestaan väistyttävä paremmin ajassa olevien hengellisten suuntausten tieltä?
Jotta osaisimme vastata kysymykseen, on syytä tarkastella syitä siihen, miksi ihmiset hylkäsivät roomalaisen pakanauskonnon ja kääntyivät kristinuskon puoleen. Tämä tarkastelu voi hyvinkin tuoda lisävaloa kristinuskon nykyisen aseman pohtimiseen, sillä vajaassa parissa tuhannessa vuodessa ihmismieli ei liene pohjimmiltaan juurikaan muuttunut.
Vaikka kirkon ja roomalaisen pakanauskonnon rinnastaminen saattaakin vaikuttaa kristinuskoa karsaasti katsovasta herkulliselta ja osuvalta, lähempi tarkastelu osoittaa näiden kahden välillä olevan hyvin ratkaisevia eroja. Toisin kuin kristinusko, roomalainen uskonto ei ollut kiinnostunut tuonpuoleisesta tai ikuisesta elämästä.
Tuonpuoleinen kiinnosti vain, jos sen avulla uskottiin voivan saavuttaa jotain hyötyä tämänpuoleisessa elämässä. Myöskään ihmisten tekojen (ja niiden moraalisuuden) ei katsottu kiinnostavan jumalia mikäli nämä eivät suoraan olleet vahingoksi ihmisten ja jumalten välisille suhteille.
Roomalaisten uskonnollisuus vaikuttaakin perustuvan ajatukseen, että mikäli jumalille tehdään palveluksia esimerkiksi uhraamalla, jumalat puolestaan tekevät palveluksia ihmislle antamalla menestystä esimerkiksi maanviljelyssä tai sodankäynnissä (Mustakallio 2008, 15-19).
Roomalaiset ylimykset halveksuivat tätä uskontoa, mutta ateismi sen nykymerkityksessä oli hyvin harvinaista. Sen sijaan useat heistä kuuluivat johonkin antiikin filosofiseen koulukuntaan, joista platonismi ja stoalaisuus olivat merkittävimpiä. Vaikka näissä filosofisissa suuntauksissa uskottiinkin Jumalan olemassaoloon, Jumala oli antiikin filosofeille kiinnostava lähinnä älyllisessä mielessä. Uskonnollisuuden tai riittien kanssa näillä koulukunnilla ei ollut mitään tekemistä (Ratzinger 2004, 138-139).
Hartaus, totuus ja kristinusko
On todennäköistä, että juuri tämä älyllisen totuuden etsinnän ja uskonnollisen hartauselämän täydellinen erottaminen toisistaan oli yksi tärkeimmistä roomalaisen pakanauskonnon tappioon johtaneista syistä (Ratzinger 2004, 139).
Ihminen kaipaa sekä totuuden etsintää ja vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin että Jumalan kohtaamista jumalanpalveluselämässä ja rukouksessa. Mikäli totuuden etsimisestä puuttuu rukous, se muuttuu kuivaksi rationalismiksi, kun taas uskonnollisuus ilman totuutta on vain tyhjää rituaalien toistamista.
Kristinuskon vahvuus on ollut alusta asti siinä, että nämä kaksi tärkeää puolta yhdistyvät luontevasti. Varhaisen kristinuskon asemaa toisaalta kreikkalais-roomalaisen pakanuuden ja antiikin filosofisten koulukuntien välissä kuvaa hyvin Apostolien tekojen kertomus Paavalista Ateenan Areiopagilla.
Paavalin julistama kristinusko näyttäytyi epikurolaisten ja stoalaisten filosofien silmissä uutena (filosofisena) oppina, mistä kertoo heidän jupinansa: ”Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?” Toiset taas pitivät Paavalia ”vieraiden jumalien julistajana”, koska hän julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta (Ap.t. 17:18-20).
Paavali osoittaa puheessaan, että hän ei kuulu puhdaspiirteisesti kumpaankaan kategoriaan. Hän kyllä kehuu ateenalaisia siitä, että he pitävät hyvää huolta jumalien palvonnasta ja sanoo jopa heidän palvovan ”Tuntemattoman jumalan” alttarilla tietämättään sitä Jumalaa, jota hän itse heille julistaa (Ap.t. 17:22-23).
Paavali tekee kuitenkin selväksi, että hänen julistamansa Jumala ei ole lainkaan samanlainen kuin ateenalaisten palvomat ihmismuotoiset jumalat, vaan koko maailman luoja, jossa kaikki elävät, liikkuvat ja ovat (Ap.t. 17:24-28). Näin hän osoittaa että kristinuskon Jumala on transsendentti, kaiken takana oleva Tosioleva, jota ei voi kuvata ihmiskäsin tehdyillä patsailla.
Tässä Paavalin julistamalla Jumalalla on paljon yhteistä sen Jumalan kanssa, johon kreikkalaiset filosofit uskoivat. Kuitenkin kristillinen näkemys Jumalasta eroaa täysin myös filosofien näkemyksestä; Kreikkalaisten filosofien mukaan Jumala on persoonaton ja ikuinen perusprinsiippi, joka on täysin transsendentti, tunteeton ja itseriittoinen, eikä siis voi koskaan olla suoraan tekemisissa maailman kanssa.
On selvää, että vaikka tällainen Jumala saattaa tyydyttää ihmistä älylliseltä kannalta, hän kaipaa ja tarvitsee jotain enemmän. Ihminen tarvitsee Jumalaa, joka on rakkaus (1. Joh. 4:8).
Rakkaus maailmaa muuttavana tekijänä
Rooman valtakunnassa kristinuskon menestykseen johtaneita sosiologisia syitä tutkivassa teoksessaan The Rise of Christianity: How the Obscure, Marginal Jesus Movement Became the Dominant Religious Force in the Western World in a Few Centuries Rodney Stark pitää yhtenä merkittävänä tekijänä juuri sitä, että kristinuskon mukaan Jumala rakastaa ihmisiä ja osoittaa rakkautensa uhrautumalla ihmisten puolesta. Siitä, että Jumala on rakkaus, seuraa kristinuskon mukaan, että myös ihmisten tulee rakastaa toisiaan.
Tällä puolestaan oli se konkreettinen sosiologinen vaikutus, että esimerkiksi epidemioiden aikaan kristityt huolehtivat sairaistaan paremmin kuin pakanat, joilla ei kristityistä poiketen ollut teologista perustetta auttaa muita ihmisiä (Stark 1997, 86-94). Sanomalla Jumalasta, joka on rakkaus oli puolellaan myös se etu, että se valmisti paremmin ihmisiä kohtaamaan kärsimystä elämässään ja auttoi paremmin elämään siitä nousseiden kipeiden kysymyksien keskellä.
Perinteisen uskonnon edustajien oli hyvin vaikeaa selittää kärsimyksen ongelmaa, sillä koko roomalainen uskonto perustui ajatukseen, että mikäli jumalille tehdään palveluksia, he tekevät puolestaan vastapalveluksia. Tämän lisäksi nämä jumalat eivät tuoneet lohtua surun keskellä, sillä roomalaisen uskonnon mukaan he eivät juurikaan välitä ihmisisistä, saati sitten rakasta heitä. Myöskään flosofeilla ei ollut antaa selitystä tai lohtua kärsimyksen keskellä.
Sen sijaan kristittyjen vahvuutena oli, että vaikka hekään eivät osanneet aukottomasti selittää koituneen kärsimyksen syitä, he voivat lohduttautua sillä, että rakastava Jumala on itse ottanut ihmiskunnan kärsimykset kantaakseen ja voittanut ne kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan, josta osallisena ihmiset saavat ikuisen elämän (Stark 1997, 77-82).
Nykyajan haasteet ja kristityn kutsumus
Mitä voimme oppia tästä kaikesta kristinuskon ja roomalaisen pakanauskonnon tarkastelusta? Ensinnäkin olemme huomanneet, että toisin kuin S. Albert Kivinen artikkelissaan vihjaa, kristinusko on aivan toista maata kuin uskonnollisten rituaalien suorittamisen varaan rakentuva roomalainen pakanauskonto.
Kristinusko päinvastoin pyrkii etsimään totuutta ja vastaamaan ihmiselämän peruskysymyksiin esimerkiksi Jumalasta, ihmisen alkuperästä, hänen paikastaan maailmassa ja kuolemanjälkeisestä elämästä sortumatta kuitenkaan kuivaan rationalismiin. Se vastaa ihmisen kaipaukseen olla yhteydessä Jumalaan, joka rakastaa häntä. Ihminen tarvitsee tätä kaikkea myös nykyaikana. Kristinuskon ongelma ei siis ole siinä, ettei sillä olisi mitään annettavaa nykyihmiselle.
Sen ongelma on siinä, että ihmiset luulevat tuntevansa kristinuskon ja ajattelevat sen olevan vain merkityksetön muinaisjäänne. Tämän harhaluulon poistamiseksi kirkon ja jokaisen kristityn on puhuttava uskosta maallistuneille länsimaisille ymmärrettävällä tavalla ja ryhdyttävä avoimeen dialogiin erilaisten näkemysten kanssa.
Tässä hyvä teologia ja uskottava apologia ovat enemmän kuin paikallaan. Kristitty on kutsuttu olemaan ”maan suola” ja ”maailman valo” (Matt. 5:13-14) ja pitämään esilä elämän sanaa (Fil. 2:16). On rohkaisevaa muistaa, että tässä haastavassa tehtävässä meidän voimamme on itse ylösnoussut Kristus, joka lupaa olla meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20).
Kirjallisuus
Kivinen, S. Albert (2000). Jumalan olemassaoloa koskevista argumenteista: johdatusta luonnolliseen teologiaan – Jumala, logiikka ja evidenssi: Uskonnonfilosofisia tarkasteluja historiallisten ja modernien aineiden pohjalta (s. 83-120). Helsinki: Luther-Agricola-Seura.
Mustakallio, Katariina (2008). Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.
Ratzinger, Joseph (2004 [1968]). Introduction to Christianity. Translated by J. R. Foster and Michael J. Miller With a New Preface. San Francisco: Ignatius Press.
Stark, Rodney (1997 [1996]). How the Obscure, Marginal Jesus Movement Became the Dominant Religious Force in the Western World in a Few Centuries. New York: HaperCollins Publishers.
Jumalapuhetta 