Uskonnon eräs sosiologinen peruste on siinä, että ihmiset haluavat erilaisia siirtymäkauden riittejä (syntymä, täysi-ikäiseksi tulo, avioliiton solmiminen, hautaus). Onko tällainen halu lähtemättömästi ihmisluontoon juurtunut, on asia, josta psykologit, sosiologit ja antropologit voivat väitellä. Joka tapauksessa tällainen tarve tuntuu olevan vahva ja laajalle levinnyt. Koska tuollainen tarve on, tyydytettäköön sitä kaikin mokomin. Institutionalisoitu valtiokirkko on eräs keino tämän tarpeen tyydyttämiseen. Ilmaus ”valtiokirkko” ei implikoi, että kirkon tarvitsisi olla kristillinen. Filosofisessa katsonnossa ehkä tyydyttävin muoto on konfutselaisuus, mutta sitä on turha yrittää meille ympätä. Euroopassa voimme tyytyä perinteellisiin kristillisiin kirkkokuntiin, mikä Suomessa tarkoittaa luterilaista ja ortodoksista kirkkoa. Vuosisatojen kuluessa suuret kirkkokunnat ovat sivistyneet; ne sopivat toimimaan riittien virastona valtiovallan valvonnassa. (Kivinen 2000, 87-88)
S. Albert Kivinen antaa artikkelissaan ”Jumalan olemassaoloa koskevista argumenteista: johdatusta luonnolliseen teologiaan” uskonnoista ja niiden asemasta varsin toivottoman kuvan.
Niiden ainoa arvo näyttää olevan riittien suorittajina, ja tämäkin vain sen vuoksi, jotta saataisiin ihmisten sosiaalinen tarve tyydytettyä. Kivisen mukaan tämä pätee myös kristillisten kirkkojen kohdalla, jotka ovat hänen arvionsa mukaan parhaimmillaan ”sivistyneitä” ja alistuvat asemaansa ”riittien virastoina valtiovallan valvonnassa”. Myöhemmin samassa artikkelissaan hän rinnastaa kristilliset kirkot mielenkiintoisella tavalla muinaisten roomalaisten uskontoon:
Jumalapuhetta 